Seitsemäs American Pie on niitä filmejä, joista ei oikeastaan pitäisi tai edes kannattaisi kirjoittaa minkäänlaisia arvosteluita. Ensinnäkin lähes jokainen katsoja varmasti tietää, ettei American Pie 7: The Book of Love -nimiseen teokseen pitäisi koskea edes pitkällä kepillä. Kansikuvan perusteella jokainen osaa varmasti tehdä mielikuvan teoksen sisältämästä laadusta ja tyylistä. Toisaalta taas varmasti moni uhmaa itsesuojeluvaistoaan poimiessaan tämän vuokraamon hyllyltä keksien itselleen selityksiä tyyliin ”no, onhan ne muutkin katsottu” tai ”varmasti ihan paska, mut pakko nähdä”. Toiseksi arvostelun kirjoittaja paljastaisi katsoneensa kyseisen elokuvan, minkä vuoksi hän joutuisi luultavasti katoamaan maan alle häpeämään, kunnes voisi palata vanhoihin kuvioihinsa joskus neljän vuoden päästä, jos kyseinen likainen tahra olisi sattumoisin jo unohdettu. Silloinkin pitää olla varovainen, sillä jos joku vahingossa muistaa kyseisen tempun, niin kadulla voi joutua sormien osoittelun uhriksi ja julkisen pilkan kohteeksi. Allekirjoittanut uhmaa kohtaloaan ja pitkän harkinnan jälkeen on päättänyt kirjoittaa ajatuksiaan ylös kokemastaan piirakan maistelusta.
Seitsemäs American Pie jatkaa kolmen viimeisen osan merkeissä unohtaen pääosin alkuperäisen trilogian juonikuviot. Vanhoista kasvoista ei heilu mukana enää kuin herra Levenstein eli loistava koomikko Eugene Levy, joka tuhlaa taitavan huumorimiehen kykyjänsä näissä kuonaisissa halpiskomedioissa. Aikoinaan raikkaassa ensimmäisessä Amerikan piirakan palassa Levy esitti päähenkilö-Jimin isää, joka antoi varsin noloja mutta ymmärtäväisiä seksivinkkejä. Uusimmissa osissa herra Levenstein on yhdistetty mitä ihmeellisimmillä ja irrallisimmilla juoniviritelmillä näihin elokuviin. Vieläkin hän latelee kokemuksen syvällä rintaäänellä seksivinkkejä ja kauniita pohdiskelujaan todellisesta rakkaudesta, mutta hän ei olekaan enää mikään ymmärtäväinen isukki vaan nuorison parissa viihtyvä ikääntynyt pervo.
Tällä kertaa päähenkilöt ovat alkuperäisten hahmojen tylsiä toisintoja, joista puuttuu kaikki särmä ja mielenkiinto. He juokset alapää jöpöttäen toosan perässä nolosta tilanteesta vielä häpeällisempään koitokseen, mikä kelpaa filmin juoneksi. Tällä kertaa käsikirjoituspuolella vitsejä on etsitty jostain jämäajatusten roskakorista ja pahimmat pohjanoteeraukset aiheuttavat jopa pientä myötähäpeää. Ikäloppu prostituoitu tai viriili hirvi eivät välttämättä ole niitä hauskimpia tai tuoreimpia vitsejä, mutta tähän filmiin ne ovat kuitenkin kelvanneet. Eugene Levyn piipahduksen lisäksi viittauksina alkuperäisiin American Pie -hauskuuttajiin löytyy seksioppaan löytyminen koulun kirjastosta sekä sikaileva kovis Stifler. Kolmessa aikaisemmassa osassa nähtiin alkuperäisen Stiflerin serkkuja sekä pikkuveli koheltamassa, mutta tällä kertaa ei edes olla vaivauduttu keksimään mitä sukua tämä Stifler-heebo on alkuperäiselle Sean William Scottin ruumiillistamalle hahmolle.
Säälittävien nörttien vonkausyritykset ovat kaukana kahden ensimmäisen Piirakka-filmin raikkaudesta, eikä tilannetta auta yhtään väkisin väännetty sanomallisuus seksin ja rakkauden tärkeästä yhdistelmästä. American Pie -sarja on seitsemännen osan myötä ylittänyt pisteen, jossa elokuva hävittää kaikki taiteen rippeet muuttuen puhtaasti rahallisissa tarkoituksissa tehdyksi tuotteeksi. Osista 4-6 paistoi vielä tekemisen into ja ne katsoi vielä suuremmitta tuskitta, vaikka niistäkään ei hirveän kehuvaan sävyyn pysty juttelemaan. Tällä kertaa mielikuvituksettomasti kirjoitettuja hahmoja esittävät näyttelijät haahuilevat sama ilme kohtauksesta toiseen. Jos aikaisempia osia ei ole nähnyt, niin joku alapäähuumorista pitävä nuori katsoja voi tästä touhusta jopa innostuakin. Samalla tyylillä vedettyä huumoria nähtiin paljon paremmassa muotissa alkuperäisessä trilogiassa, jonka ykkösosa on vieläkin ehdottomasti nuorisokuvausten eliittiä. Tällä(kin) kertaa tissejä näkyy ja muutama tuhma vitsi lauotaan, mutta omaperäisyyden rippeet on haudattu ja syvälle.
Onnittelut lähtee uusimman Amerikan piirakan leiponeille hepuille, sillä tämän osan myötä he tavoittivat elokuvien määrässä legendaariset Poliisiopistot, jotka silloin 1980-luvulla pitivät suurella ylpeydellä huonon huumorin puolia ratsastaen loistavan ykkösosan maineella. Enää puuttuisi ne pari TV-sarjaa. Taputukset ja maljan nostot ovat ehdottomasti siis paikallaan. Toivottavasti jaksetaan vielä muistaa sen ensimmäisen aidon ja oikean American Pien jopa koskettava käsittelytapa nuoruuden kasvukivuista kertomiseen, eikä anneta näiden jälkeläisten tuhota sen mainetta.
Nyt tämä tykittäjä lähtee nurkkaan häpeämään tekosiaan ja odottelemaan jo suunnitteilla olevaa kahdeksatta osaa.
