Hi (Cage) on taparikollinen. Tämä patruunattomalla aseella huoltoasemia ryöstelevä tapaus jää kuitenkin aina kiinni itse teosta, joten hänet passitetaan telkien taakse. Joka kerta. Kiinnijäämisessä on kaikesta huolimatta positiivinenkin puoli. Kamarilla on aina ensimmäisenä vastassa Edwina (Hunter), söpö poliisi, joka ottaa mieheltä sormenjäljet ja pidätyskuvan. Hi ei opi virheistään, joten hän ja Edwina tapaavat säännöllisesti, ja lopulta rakastuvat. Nuoripari menee naimisiin heti kun Hi pääsee pois vankilasta. Seuraavaksi he suunittelevat perheen perustamista. Edwina ei vain tule raskaaksi, ja Hin vähintäänkin epäilyttävä menneisyys huomioon ottaen alkaa näyttää siltä, että asuntoautossa asuva rakastunut nuoripari jää lapsettomaksi. Yhtenä iltana he huomaavat, ettei kaikki toivo olekaan menetetty.
Arizona baby on vasta toinen Coenin veljesten elokuva, tyyli on kuitenkin jo löytynyt. Mukana on mm. tuhottomasti koiria, sekä kummallisesti nimettyjä kummallisia hahmoja ja loistava ääniraita. Synkkyys on jätetty tällä kertaa aika minimiin, mutta vauhtia on senkin edestä. Tempo alkaa heti jo ensimmäisellä sekunnilla, jodlattu banjoversio Beethovenin 9. sinfoniasta raikaa taustalla samalla kun tapahtumia isketään hurjaa vauhtia ruudulle. Jo siinä vaiheessa, kun alkutekstit tulevat ruudulle, alkaa hengästyttää.
Roolitukset ovat onnistuneet loistavasti, Holly Hunteria ja Nicholas Cagea söpömpää paria saa hakea. Myös John Goodman ja William Forsythe veljeksinä, joihin Hi vankilassa tutustuu, ovat ihan lyömättömiä kaikessa typeryydessään ja ahneudessaan. Frances McDormand on vasta kolmikymppinen, mutta esittää suurperheen äitiä, Dotia, todella hauskasti.
Elokuvassa huudetaan ja juostaan paljon, mutta on siinä muutakin. Arizona babya sydämellisempää teosta saa hakea! Sydämellisyys onkin erottanut Coenien elokuvat muista sekoboltsi-elokuvista alusta lähtien. He voivat tehdä elokuvia, jotka pikavilkaisulla saattavat näyttää ihan päättömiltä ja hännättömiltä mutta, joissa on kuitenkin sisältöä, ja jotka eivät jätä kylmäksi. Tuntuu, että jokainen riehuminen on erittäin tarkkaan harkittu. Ohjaajaveljesten nuoruus näkyy ehkä pienenä kikkailuna.
Coenien elokuvien ”sankarit” ovat ehkä vähän reppanoita, ja he tekevät virheitä, mutta heitä ei vain voi olla rakastamatta. Onnistunut kuvaus parantaa tätä elokuvaa, ja antaa sille lisää persoonaa. Etenkin lukuisat hienot kamera-ajot ovat mainitsemisen arvoisia. Välillä ei voinut kun miettiä, että mitenköhän tuokin on tehty? Ja se alussa mainitsemani versio Beethovenin 9. sinfoniasta, se se vasta onkin jotain!
