Kwai-joen silta oli ilmestyessään suuri menestys. Se voitti vuonna 1957 peräti seitsemän Oscaria, joista mainittavimmat parhaasta elokuvasta, miespääosasta (Alec “Obi-Wan” Guinness) ja ohjauksesta. Elokuvan kenties yleisesti muistettavin osuus on kuitenkin “biisi”, jota brittisotilaat marssiessaan viheltelevät. Muistattehan sen, se menee näin: “tuu-du, tuu-duu-duu-du-du-duuu”…
Joukko antautuneita brittisotilaita sijoitetaan vuonna 1943 Burman viidakon keskellä sijaitsevaan japanilaisten johtamaan vankileiriin, jota johtaa armoton eversti Saito. Leirillä kuri on tiukkaa ja pakomahdollisuudet ovat ympäröivän viidakon ansiosta lähes olemattomat. Vangit laitetaan pakkotyöhön, tehtävänään sillan rakentaminen Kwai-joen yli. Sillan ansiosta japanilaiset pääsisivät vaivattomasti kuljettamaan joukkojaan ympäri Aasiaa. Brittijoukon komentaja eversti Nicholson ei kuitenkaan ole valmis suostumaan kaikkin Saiton työehtoihin edes teloituskomppanian edessä, joten leirin henkisestä johtajuudesta käydään useampaan otteeseen taistelua.
Japonialaisjohtaja joutuu loppujen lopuksi joustamaan säännöissään ja britit pääsevät
ylpeinä sillanrakennuspuuhiin. Ylpeyden määrä tosin vaihtelee, miehistölle kun ei aina
ole ihan selvillä miksi heidän pitäisi rakentaa viholliselle täydellistä siltaa, joka tulisi kestämään vuosisatoja. Siltatyömaasta ollaan tietoisia myös brittien tiedustelupalvelussa ja päämajassa suunnitellaankin samanaikaiseti keinoa siltatyömaan lakkautamiseksi.
Elokuvassa nähdään monta hyvää ja ehkä jopa stereotyyppiseksi kutsuttavaa hahmoa: Alec Guinness suoriutuu hyvin ylpeänä ja periaatteistaan joustamattomana brittikomentajana. William Holdenin rooli amerikkalaisena väliinpitämättömänä sotavankina puolestaan toimii hyvin brittiylpeyden vastapainona. Leirin johtajan roolia vetävä Sessue Hayakawa uskottelee myös hyvin pelkäävänsä esimiestensä rangaistusta mikäli silta ei valmistu ajoissa. Kaikenkaikkiaan hyvä näyttelijäkaarti.
En epäile hetkeäkään etteikö tällaisia leirejä olisi toisen maailmansodan aikana ollut ympäri Aasian viidakkoja. Japanilaisten välinpitämättömyys vankejaan kohtaan ei myöskään tule kenellekään vähänkään historiaa lukeneelle yllätyksenä. Elokuvassa ei (kuten aikakautena tapana oli) kuitenkaan mässäillä verellä tai väkivallalla ja suurempia taistelukohtauksia on ihan turha tältä elokuvalta odottaa, kuten myöskään vankileirin elämän tarkempaa kuvausta. Tämä elokuva kuuluu kuitenkin ehdottomasti siihen joukkoon, joka ansaitsee nimityksen klassikko. Sota-aiheisista elokuvista pitäville kyseessä on puolipakollinen katselukokemus.
