Saksalainen komedia ei ole myytti, sillä on olemassa [I]Good Bye Lenin![/I] Se alkaa melankolisen nostalgisella kuvauksella Alexin (Daniel Brühl) nuoruudesta kun hänen äitinsä Christiane (Katrin Sass) koki avioliittoonsa liittyvän tragedian ja joutui huolehtimaan Alexista yksin ja otti puolisokseen Saksan Sosialistisen Tasavallan, eli saksaksi [I]Deutsche Demokratische Republik.[/I] Tämä on kuitenkin pelkkä alkusoitto varsinaiselle tarinalle jonka suuri käänne tulee yli kymmenen vuotta myöhemmin Alexin tehdessä jotain häpeällistä ja Puolueelle vankkumattoman uskollinen Christiane saa sydänkohtauksen ja vaipuu koomaan. Hänen tajuttomuutensa aikana sattuu historiallinen tosiasia: Saksojen yhdistyminen. Kun hänen äitinsä herää ei Alexin auta muu kuin ruveta rakentamaan illuusiota siitä että DDR olisi yhä olemassa valtiona.
Wolfgang Beckerin ohjaustyö on suorastaan malliesimerkki saksalaisesta komediasta. Mukana on absurdi, mutta inhimillisesti koskettava lähtökohta jota kehitellään johdonmukaisesti eteenpäin. Illuusio vaatii jos jonkinlaista käytännön toimintaa, mutta haasteita on luvassa enemmän kuin vähän ja näitä hankaluuksia kuvataan suorastaan suorastaan lattealla tarkkuudella.
Sir Charles Spencer Chaplinin mukaan tragedia ja komedia ovat lähellä toisiaan ja niin on myös tässä tapauksessa. Lähtökohdan absurdius tulee nopeasti selville, mutta sen todellinen tarve on olemassa. Koomisten elementtien lisäksi mukana on draamaa enemmän kuin hieman ja ensimmäinen saksalainen avaruudessa Sigmund Jähn (Stefan Walz) antaa kunniakkaat, arvokkaat jäähyväiset valtiolle joka oli yhden kansan asuttama. Loppulauselma on siis se että Itä-Saksaa ei pidä muistella pelkkänä diktatuurina vaan myös maana minkä asukkaat kokivat hyvää arkea eikä Saksojen yhdistyminen ollut yksiselitteisen hieno asia.
Daniel Brühl ei ole mikään karismajärkäle, mutta se ei ole ollenkaan tarpeellista hyväsydämiselle ja tarpeen vaatiessa kekseliäälle nuorukaiselle joka omistautuu illuusiolle. Hän on rohkea, mutta vain koska se on tarpeellista. Kathrin Sass tarinan keskeisenä henkilönä ei ole yhtään heikko. Hänestä paljastuu odottamattomia totuuksia eikä hän myöskään ole tyhmä. Chulpan Khamatova ja Maria Simon tekevät vahvat tukisuoritukset.
Lähtökohta on absurdi, mutta harkitseva ohjaus ja erinomainen näyttelijäntyö puristaa hassusta lähtökohdasta irti kaiken draaman ja tragedian. Tämä elokuva ei ole komedia, vaan ankara draama perheestä, vastuusta, totuudesta ja rakkaudesta. Mestariteos ei kyseessä ole, sillä rytmi on hieman laahaava, mutta onneksi tarinassa on ytyä.
