Joskus kauan sitten New Yorkissa Paul Schrader erosi vaimostaan ja muutti autoonsa asumaan. Unettomuudesta ja masennuksesta kärsineellä miehellä ei juuri öisin ollut parempaakaan tekemistä kuin kierrellä kesäisen suurkaupungin räkäisiä juottoloita ja seksikauppoja saadakseen aikansa jotenkin kulumaan tylsistymättä kuoliaaksi. Yhtenä vaatimattomana puhdetyönä mies alkoi kirjoittaa horrosmaista tarinaa samoja liman ja viemäriveden kasteessa kiilteleviä katuja kiertelevästä unettomasta taksikuskista, jonka postmodernistisen nihilistinen ja yksinäinen olemassaolo muistuttaa kuin ruumisarkussa hautausmaalle matkaamista. Martin Scorsese, joka tutustui Schraderiin Brian de Palman kautta, innostui Schraderin näkemyksellisestä käsikirjoituksesta valtavasti, olihan tämä itse aiemmin filosofoinut mielessään elokuvien olevan kuin unta konsanaan.
Tiettävästi Scorsesen käsissä valmiiksi asti ohjatun Taksikuskin pääosaan kaavailtiin alkujaan Dustin Hoffmania, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta, sillä ”Martin Scorsese on ihan hullu äijä”. Tarina alkaakin siis nuoren Robert De Niron esittämän unettoman Vietnam-veteraani TravisBickle etsiessä itselleen töitä ja päätyessä taksikuskiksi Ison Omenan ghettoihin. Jo ensimmäiset abstraktit kuvat taksin vetisestä ja heijastuksia vääristävästä tuulilasista asettavat lopputarinan tunnelmaksi tietyn huumehuuruisen psykedeelisen painajaisen. Taksikuskin tekoaikaanhan New Yorkissa elettiin jonkinlaista erityistä pimeää aikakautta, jolloin koko kaupunki vaikutti mätänevän pystyyn kaikenlaisen jätteen, huorien, narkkareiden ja rikollisuuden kourissa; erään kerran Scorsesen kameraan tallentui rotuaktivistien spontaani hyökkäys Ralph Bashin Coonskinin näytökseenkin.
Huumeet, korruptio ja moraalinen rappio yltävätkin Taksikuskin tarinassa teemoina paljon pintaakin syvemmälle. Yhdysvaltain armeijan sisäisten tutkintojen tuottamien raporttien ja tilastojen kautta tiedetään sikäläisten sotilaiden taistelleen vapauden puolesta vähintään yhtä pahassa pöhnässä kuin Travis Bicklen kohtaamat yhteiskunnan hylkiöt New Yorkin kadulla: pelkästään marihuanaa käytti säännöllisesti reilu puolet sekä psykedeelejä, heroiinia ja kokaiinia vähintään kolmannes kaikista Vietnamissa palvelleista amerikkalaisista sotilaista. Vietnamin sota olikin monen rivimiehen näkökulmasta vähintään yhtä suurta sumeaa kangastusta siinä missä mitättömän taksikuskin arki New Yorkin kusisilla ja pimeillä kaduillakin. Armeijan johdon huomattua turruttavien aineiden kohottavan alempiensa väkivaltapotentiaalia huumeiden käyttöön jopa kannustettiin!
Eksistentiaalissa tyhjyydessä päivästä toiseen elävälle ja hengittävälle Travis Bicklelle New York on pelkkää jatkumoa Vietnamille. Ihmiset tämän ympärillä eivät enää edes vaikuta ihmisiltä, ja jos jossakin on ystävä tai vihollinen, ei näitä ole mahdollista erottaa toisistaan tai sivullisista – kaikkialla on vain saastaa ja löyhkää, joskus ihmisen muodossa, joskus taas ei. Bicklen ohjastaman vanhan autonromun ulkopuolella tätä odottaa kokonaisen kaupunki täynnä murhanhimoisia muukalaisia, kauniisti hymyileviä teflonpintaisia poliitikoita, parittajia ja ehkä joku apua kaipaava tyttölapsikin. Monen muun nuoren miehen tavoin myös Bickle yrittää löytää elämälleen sisältöä parisuhteen kautta, mutta päätyykin lupaavan alun jälkeen vain nostamaan kauniimman osapuolen jalustalle, jollaiselle tämä ei todellisuudessa halua nousta. Taksikuskin mielessä alkaa vähitellen keittää…
Paul Schraderin käsikirjoituksen nerokkuutta ei käy kiistäminen. Taksikuski on tarinana imenyt enemmän kuin vähän vaikutteita eksistentialismin klassikoista, mutta mukaan mahtuu myös aimo annos karua psykologista realismia sekä aikansa kuvaa erityisesti viiltävän viimeisen kolmanneksen muodossa. Toisaalta Travis Bickle löytää kuin löytääkin etsimänsä, mutta tämän saavuttaakseen Bicklen on vuodatettava ihmisverta New Yorkin kalman ja eritteiden huuruisilla kujilla – sekä lakaista roskat ampumalla yksi frakkiapina tai nisti seulaksi laittomalta asekauppiaalta ostamillaan paukkuraudoilla. Mitä tahansa hyvää Bickle saakaan aikaan, katoaa ja hukkuu lopulta vallitsevaan pimeyteen, eikä mikään taksikuskin elämässä muutu suuntaan taikka toiseen, uni selviytymistaistelusta Nykin asfalttiviidakossa vain jatkuu, jatkuu, jatkuu…
Scorsesen ja Schraderin mestariteoksesta on vaikeaa keksiä mitään erityistä moitittavaa. Mitä useammin Taksikuskin tuleekaan katsoneeksi, siitä löytääkin päinvastoin vain aina enemmän uutta sisältöä ja tuoretta kehuttavaa. Travis Bicklen elämän tarkoituksen löytäminen väkivallasta esimerkiksi osoittautui hyvinkin profeetalliseksi muuan pipipään intouduttua ampumaan vähän myöhemmin silloista istuvaa presidenttiä rakastuttuaan sairaalla tavalla Taksikuskissa nähtävään nuoreen Jodie Fosteriin, unohtamatta tietenkään lukuisia vastaavien vieraantuneiden ja pahoinvoivien ihmishylkiöiden suorittamia väkivallanpurkauksia vuosikymmenten varrelta. 2020-luvun Travis Bickle ei enää ajelisi huvikseen taksilla öitä myöden, vaan nyhjöttäisi yksin kotonaan tietokoneen äärellä etsien elämäänsä sisältöä sosiaalisesta mediasta sekä roskaviihteestä. Internet, kuten joku jossain on varmaankin jo ehtinyt mielessään teoretisoimaan, jos mikä on parhaimmillaan kuin puhtainta unta ja fantasiaa.
