Penskana – tai en edelleenkään – ole tuhlannut turhaa arvostusta elokuville, jossa eläimet puhuvat. Useimmiten sydämiä sulattava pörröinen nappisilmä on hyvä tekosyy unohtaa rainasta juoni. Onneksi aika ajoin tulee vastaan sellaisia mestariteoksia, jotka auttavat minua sekä kanssakärsijöitäni unohtamaan kaikki ne huonot lastenohjelmat, joita alaikäisinä meille tuputettiin hyperherttaisen herhiläisen hahmossa (HUOM! Voit täyttää kokemuksen myös omalla vaihtoehtoisella eläintraumallasi!)
Leffa starttaa heräilevän savannin ääniin. Swahilinkielisen alkukarjahduksen myötä aurinko nousee ja eläimet lähtevät vaeltamaan kohti Jylhäkalliota, jossa jalopeuraprinssi Simba on syntynyt. Jo alkukohtaus esittelee hyvin tulevia henkilöhahmoja ja heidän välisiään suhteita, vaikkei kenellekään anneta suunvuoroa eeppisyyden saadessa uudet mittasuhteet tummaäänisen naislaulajan joilottaessa bantukuoro taustallaan.
Musiikista muodostuukin nopeasti elokuvan voimavara, joka kuljettaa kätevästi kohtauksesta toiseen. Hans Zimmer ei saanut turhaan Oscaria ja Golden Globea elämänsä työstä, vaikka Elton John ja Tim Rice keräsivätkin mediahuomion sekä huomattavamman määrän palkintoja.
Juonen kulku tuskin tuo katsojalle yllätyksiä mukanaan, muttei se tällaisen elokuvan tarkoitus ole. Kyseessä on nuoren pojan kasvutarina kissimirristä kuninkaaksi. Draaman kaari toimii ja intensiteetti säilyy läpi koko elokuvan.
Henkilöhahmot on rakennettu hyvin ja pakollinen romanssikin tuntuu uskottavalta. Normaalisti lasta ja aikuista voi nolottaa, kun piirretyssä toisensa perään päähenkilöt väkisinrakastuvat toisiinsa. Leijonakuninkaassa Simban ja Nalan tunteiden syventyminen on rakennettu aidolla ja maanläheisellä tavalla, muttei vieden turhaa huomiota pois itse päätarinasta.
Elokuvan luottokelvottomin henkilö, Scar-setä, on legenda pahisten joukossa. Jeremy Ironsin vanhan kollin mourunnasta tekee loistavan tulkinnan suomalainen vastineensa Jukka-Pekka Palo. Manipuloinnin mestari saa kokonaisen hyeena-armeijan puolelleen luvaten Jylhämaat ja mannut, ja samaan syssyyn murhaa oman veljensä vakuutellen pikku-Simballe tämän olleen törkeyden takana.
Mukavaa vaihtelua pakolliseen hauskaan sidekick-hahmoon luovat mangusti-Timon ja pahkasika-Pumba. Erittäin hyvä lähtökohta on jo se, että kaksikolla on toisensa eikä heidän tarvitse roikkua pallona päähenkilön pohkeessa vaatien huomiota. Toinen täysin käsittämätön havainto on se, ettei kaksikko tee mitään ärsytyskynnyksen ylittävää. Heistä Simballe suuri apu kasvattajina, ystävinä ja liittolaisina. Missään vaiheessa kaksikko ei väärällä hetkellä astu oksan päälle, kun hiivitään keskellä vihollisalueita tai saata Simbaa hengenvaaraan. Edistyksellistä! Timon ja Pumba saavat siis olla rauhassa hauskoja ja heille voi nauraa vapautuneesti tietäen jellonaprinssin selustan olevan turvattu.
Legendahan kertoo Disneyn kopioineen tarinan suoraan japanilaisesta animesta ジャングル大帝 (=Janguru Taitei) eli Kimba the White Lion. Jutun taustoihin voi tutustua helposti Googlen kautta. Paikkansa väittämä tuntuu pitävän. Piirteitä on omittu Kimbalta Simballe mustia korvanpäitä myöten. Disneyn hyväksi on ainakin sanottava heidän versionsa olevan parempi pienestä plagiointisyytöksestä huolimatta.
Leijonakuningas on Disneyä parhaimmillaan. Taidokkaasti animoitu, erinomaisesti kerrottu ja mainiosti sovitettu elämää suurempi seikkailu jättää vain harvan kylmäksi, mutta tällainen henkilö on mitä todennäköisesti eskimo.
