Suurin paha, ja eniten pahaa, on maailman historiassa tehty uskonnon nimissä. Seuraahan siitä ristiriita, kun kukin uskontokunta ilmeisesti on ainoa oikea, ja voi meitä poloisia, jotka emme ole ihan perillä näistä asioista: Jos minä nyt seuraan tota, niin noiden mukaan minä joudun Helvettiin. Ja jos minä taas teen näin, niin nuo ensimmäiset tuomitsee mut ikuiseen kadotukseen. Tavallinen pilapiirtäjä saattaa yhtäkkiä tajuta olevansa rahanhimoisten palkkamurhaajien kohde, ja lapsia kuolee, kun väärän uskontokunnan sairaalaa pommitetaan. Näin on aina ollut, ja näin on aina oleva. Näin oli myös vuonna 1972, kun palestiinalaisterroristit ottivat 11 Israelin olympiajoukkueen jäsentä panttivangeiksi kisakylässä, ja myöhemmin räjäyttivät nämä lentokentällä.
Pelastusoperaatio oli, näin jälkikäteen mietittynä, fiasko. Saksan poliisilla, eikä itse asiassa muillakaan mailla, ei ollut tuolloin omaa erikoisyksikköä, joka olisi koulutettu tällaisia tilanteita varten. Israelilaisilla oli, mutta ymmärrettävistä syistä israelilaisia ei päästetty paikalle. Kun terroristit vaativat kuljetuksen lentokentälle ja lennon pois Saksasta, sai poliisi tilaisuutensa kuljettaa kaappaajat pois sivullisten täyttämältä alueelta ja aloittaa pelastusoperaatio. Sen he tekivätkin, mutta lentokentällä homma meni puihin; kokemattomille poliiseille lyötiin käteen konepistoolit ja he joutuivat tilanteeseen, jollaista he tuskin olivat ennen edes miettineet. Muistaakseni tilanne meni oikeassa elämässä pitkälle kuten filmissäkin: Tarkka-ampuja avasi tulen liian aikaisin. Terroristit räjäyttivät vielä helikoptereissa istuneet panttivangit käsikranaatein, ja seurasi tulitaistelu, jossa suurin osa terroristeista sai surmansa ja muutama vangittiin. Kuten tapana on, veri virtasi pitkään tämän jälkeenkin; juutalaiset lähettivät viisimiehisen salamurhaajaryhmänsä jahtaamaan niitä yhtätoista palestiinalaista, jotka olivat vastuussa iskun suunnittelusta.
Historiallisessa mittakaavassa tästä tapahtumasta ei ole pitkääkään aikaa, ja näinkin arasta ja vaietusta aiheesta on vaikeaa tehdä elokuvaa, ainakaan sellaista, joka ei ole sensaatiohakuinen tai yritä kohahduttaa paisuttelemalla tapahtunutta. Vielä vaikeampaa tämä varmasti on juutalaisohjaajalle, joka Münchenin olympialaisten aikaan oli 26-vuotias ja muistaa tapahtumat varmasti päivänselvästi. Viihdeohjaajana tunnettu Steven Spielberg on kuitenkin tarttunut härkää sarvista, ja saanut aikaan upean draaman, joka ei asetu kenenkään puolelle, vaan yksinkertaisesti näyttää, että kostoa seuraa aina kosto, väkivallan kierre ei pääty. Itsensä, kodin tai isänmaan puolustaminen on aina yksi asia, ja silmitön väkivalta, vieraalla maalla tapahtuvat terrori-iskut ja jatkuva kostaminen eri juttu.
München ei ole samanlainen koskettava itkuvirsi kuin Schindlerin lista. Se on synkkä, tummasävyinen, ulkokuoreltaan kova ja hirvittävän raaka elokuva, jossa ilonpilkahduksia tai toivoa ei ole. Se pistää katsojansa miettimään asioita, herättää tässä voimakkaita tunteita ja naulitsee tämän penkkiin koko kestonsa ajaksi. Se pistää melkeinpä stereotyyppisinä esiteltävät hahmonsa kovan paikan eteen, punnitsemaan omia arvojaan ja tekee saman katsojalle. Sekä tarkoitusperiltään, että elokuvalliselta toteutukseltaan se on hyvin ”epäspielbergimäinen” filmi.
München on, varsinkin visuaaliselta ilmeltään, hyvin 1970-lukulainen pläjäys. Se kuvaa tapahtumansa katutasolta, pitkillä otoilla, zoomauksia ja hienoja kamera-ajoja käyttäen, tuoden monilta osin mieleen esim. sellaiset elokuvat kuin The French Connection tai Shakaali. Ensimmäinen tappo, eli Rooma-episodi kokonaisuudessaan, jää mieleen nimenomaan visuaalisen upeutensa ansiosta. Lähes Kummisetämäisiin mittoihin nouseva kohtaus loksautti tyylikkyydellään, kamerankäytöllään ja karuudellaan ainakin meikäläisen leuat, näin hienoa työtä ei ole nähnyt teattereissa vuosiin.
Tarinankertojana Spielberg on aina ollut omaa luokkaansa, oli kyse sitten minkälaisesta elokuvasta tahansa, ja tällä saralla mies onnistuu mahtavasti jälleen. Tarina ei rönsyile tai poukkoile, eikä ohjaaja sorru turhiin sivujuoniin, vaan pitää elokuvansa toimivana, tiiviinä pakettina. Käsikirjoitusta ja tarinaa tukevat hyvät näyttelijät, jotka istuvat rooleihinsa loistavasti. Välistä tuntuu, että kaikki ”tiimin” jäsenet eivät saa tarpeeksi aikaa kankaalla, mutta elokuvan loputtua tajuaa, että kutakin on kuvattu juuri sopivasti, eikä yksikään hahmoista jää erikoisen yksipuoliseksi. Jokaisen salamurhaajan mielenliikkeistä, henkisestä kasvamisesta tai kylmemmäksi muuttumisesta voi jo hyvissä ajoin lukea rivien välistä, ja hahmojen tunteita kuvatessa München on ehkä parhaimmillaan. Irvokas, suorastaan makaaberi kohtaus Hollannissa jokivarrella jää kuva kuvalta mieleen pitkäksi aikaa, eikä vähiten siksi, että hahmojen viha on tuossa pätkässä niin käsin kosketeltavaa ja raivokasta, että se melkein pelästyttää katsojan.
München on monella tapaa loistava draama, joka ei sovellu kaikille katsojille. Se vaatii katsojaltaan tietynlaista mielenkiintoa lähihistoriaan ja innostusta elokuvaa kohtaan taiteenlajina. Katsojan pitää olla halukas istumaan teatterissa yli kaksi ja puoli tuntia, ja seuraamaan vahvaa, tunteikasta ja väkivaltaista teosta, jossa ei ole iloisia asioita, kevennyksiä tai mitään, minkä tarkoitusperä olisi puhtaasti viihdyttää. Lisäksi se vaatii katsojaltaan tarkkaavaisuutta, päättelykykyä ja aivotyöskentelyä. München on elokuvaelämys, joka palkitsee katsojan, mutta kevyt feelgood -leffa se ei ole. Näytöksestä, jossa olin, lähti kesken kaiken pois yhteensä tusinan verran ihmisiä. Joillekin katsojille tällainen elokuva ei sovi.
