Ruotsalais-tanskalainen elokuva Päivä ja yö ei pahemmin katsojiaan nuoleskele, vaan vetää turpaan häpeilemättömästi pahemmin anteeksi pyytelemättä. Mikael Persbrandtin ruumiillistama kärsimysnäytelmä on viime vuosien ehdottomasti vaikeimpia katsomiskokemuksia, koska sen välittämät tunteet tuntuvat niin pahuksen aidoilta. Elokuvahahmojen tunteita ei alleviivata, mutta ne välittyvät kuitenkin realistisen näyttelijätyön ansiosta niin kovaa kotikatsomoon, ettei pieneltä tunnepurkaukselta voi katsojakaan välttyä. Läpisynkkä, pessimistinen ja raju maailmankuva tunkee niin voimakkaasti elokuvasta läpi, ettei sen katsominen sovi ihan joka hetkeen, mutta katsomiskokemus on kuitenkin palkitseva.
Simon Staho on kuvauttanut elokuvansa yhden auton sisällä kahdella kameralla. Koko elokuvassa on täten vain kaksi kuvakulmaa ja periaatteessa vain yksi tapahtumapaikka, vaikka autohan tietenkin reissaa pitkin maita ja mantuja. Tämä tietenkin luo lujan intensiteetin elokuvan tunnelmaan. Elokuvan tunnelman intensiteettiä ei vähennä itsestään kaiken puristava Mikael Persbrandt huimassa pääroolissa. Ruotsin tämän hetken ehdottomasti osaavin näyttelijä tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan tulkitessaan elämän pahoin kohtelemaa Thomasia, joka aikoo jättää omasta mielestään surkean elämänsä taakseen.
Thomas on päällisin puolin saavuttanut arvostettavan ja ihailemisen arvoisen elämän. Hän kunnioitettu arkkitehti, joka on saanut työtarjouksen New Yorkista. Hän on kunniallinen perheenisä, tosin eronnut sellainen. Kuitenkin pinnan alla kuohuu. Hän himoitsee yhä menetettyä ex-vaimoaan, vaikkei täysin myönnäkään sitä. Hän ei tule toimeen varhaisteini-ikäisen poikansa kanssa, hän ei saa satunnaisia naissuhteitaan toimimaan, hänen kaverisuhteensakin ovat aika riitaisia, vanhat haavat retkottavat rikkinäisinä auki ja kaikki arkinen toiminta sujuu ainoastaan viinan voimalla. Elokuvan alussa kertoja toteaa päivän päätteeksi Thomasin riistävän itseltään hengen ja ohjaaja Simon Staho kiidättää meidät matkalle mukaan, kun Thomas hyvästelee ystävänsä, perheensä ja rakastajattarensa. Alkuun Thomas on kyyninen mulkero, joka hyvästelyissään haluaa jopa vähän loukata hyvästeltävää. Lopulta kylmä sydämensä antaa periksi ja kylmän ulkokuoren alla sykkii pieni rakastava sydän, joka on kuitenkin niin syvällä piilossa, ettei edes Thomas itse osaa käsitellä sen välittämiä tunteita. Kohtaukset vyöryvät omalla painollaan ennen vääjäämätöntä loppua.
Päivä ja yö on vavisuttava elokuva, jonka jokainen minuutti pitää ravistelevassa otteessaan. Juonta ei ole valmiiksi pureskeltu, joten aivoja ei kannata katsomishetkellä asettaa lepotilaan, mutta nurkkaan ajava ahdistava tunnelma ei siihen tilaisuutta antaisikaan. Thomasin käymiin keskusteluihin on kätketty paljon piilotettuja syitä, suurta rakkautta, räikeää katkeruutta ja erilaisia rooleja, joita hänellä on elämänsä aikana ollut. Mikael Persbrandtin roolisuorituksesta välittyy katsojalle päähenkilön suuri väsymys ja toivottomuus. Thomas kaipaa monille kysymyksille vastausta ja hakee ihmisiltä jopa menetettyä rakkautta. Hän pohtii samalla minkälaisen kuvan hän haluaa jättää itsestään jälkeen.
Samalla katsoja alkaa miettimään omaa elämäntilannetta ja omaa merkittävyyttä täällä maan päällä. Väkisinkin tulee mieleen omat virheet ja erheet; asiat, jotka haluaisi korjata ja sovittaa. Thomasin matka kuitenkin osoittaa, ettei kaikkiin kysymyksiin löydy tyydyttäviä vastauksia ja miten vaikea on löytää täydellinen sovinto. Katsoja miettii myös minkälainen olisi oma hyvästelyretki, jos päätyisi samanlaiseen epätoivoiseen ratkaisuun.
Fiksusti käsikirjoitettu, taitavalla näyttelijäohjauksella tahditettu ja raivokkaasti näytelty elokuva ei ole joka makuun. Se voi olla liian kova paikka masentuneelle ihmiselle, mutta elokuvan epätoivoisuudesta voi löytää kuitenkin myös toivoa. Pientä rakkautta, jota olemme jossain vaiheessa elämäämme kuitenkin jollain tasolla saavuttaneet. Elokuva yllyttää tekemään oikeita ratkaisuja oikeaan aikaan, eikä vaipumaan Thomasin tapaiseen surulliseen ihmiskohtaloon. Päivä ja yö ei ole mikään koko perheen viihdepätkä, vaan suurten ajatusten kokoontumisajo ja pienten ihmisten hätähuuto. Piristystä tästä on turha hakea, mutta ehkä sen aiheuttamat pohdinnat voivat jonain päivänä aiheuttaa sen piristyksen.
