American Pie on jostain syystä typerän elokuvan maineessa. Nykyisin monet karttavat sitä, koska luulevat sen olevan tarkoitettu pelkästään keskenkasvuisille teineille. Häpeilemättömän härskistä huumorilinjastaan huolimatta American Pie saa talletettua nuoruudesta jotain todella aidolta tuntuvaa.
Varsin raikkaan ilmapiirin omaava leffa esittelee neljän hengen kaveriporukan, jonka elämä koostuu opiskelun lisäksi seksiaiheisista keskusteluista ja rankasta juhlimisesta. Normaalin kiimaiset Jim, Oz, Kevin ja Finch haluavat päästä petipuuhiin mahdollisimman nopeasti, joten he tekevät sopimuksen, jonka mukaan jokaisen heistä pitäisi päästä eroon poikuudestaan lukion päättymiseen mennessä. Tarinan keskushenkilö on Jim, joka on ihastunut koulun vaihto-oppilaaseen Nadiaan. Omiin kykyihinsä luottamattoman Jimin iskuyritykset ovat usein vaivaannuttavan noloja eikä tilannetta auta yhtään isän antamat hieman kiusalliset neuvot. Nelikon muilla jäsenillä ei mene sen paremmin. Kovana haavipallopelaajana tunnettu Oz käy läpi pienen identiteettikriisin ja Paskatauko-lempinimellä tunnettu Finch keksii erilaisen tavan iskeä naisseuraa. Tyttöystävänsä kanssa ”kolmospesälle juuttunut” Kevin haluaisi päästä tositoimiin, mutta tyttöystävä ei anna, jos Kevin ei osaa tunnustaa rakkauttaan. Puolitoista tuntia saadaan sitten seurata näiden heppujen epätoivoisia seikkailuja.
Vaikka piirakka-leffan huumori pyörii lähes aina navan alapuolella, niin mukana on paljon muutakin kuin härskiä vitsiä toisensa perään. Kerrontakeinoiltaan mukavan monipuolinen pläjäys kertoo hauskasti teini-iän tuskaisuudesta ja siinä samalla tulevasta kiinnostuvuudesta seksiä kohtaan. Leffan voi nähdä hulvattomana nolauskomediana, jossa Jason Biggsin sympaattisesti tulkitsema Jim nolaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Mukana on myös ihmissuhdedraaman ja romanttisen komedian aineksia. Moni näkee varmasti yhtäläisyyksiä omien nuoruusvuosiensa kanssa, joten nuoriin katsojiin tämä iskee rehellisyytensä ansiosta ja vanhemmille katsojille tämä antaa varmasti jonkinlaisen nostalgiaryöpyn. Jopa pientä parodianpoikaista on mukana Jimin ja hänen isänsä välisissä keskusteluissa. Elokuvaan on saatu haikeaa fiilistä rellestelyn rinnalle, kun sen tapahtumat ovat ajoitettu lukion viimeisiin päiviin. Colleget tai muut jutut kutsuvat poikia näiden viikkojen jälkeen, mutta nyt ryypätään ja naidaan.
Adam Herzin fiksu käsis ja Weitzin veljesten, feelgood-leffojen taitajien, sujuva ohjaus ansaitsevat kiitosta, mutta American Pien suurin ansio taitaa löytyä näyttelijöistä, jotka selvästi nauttivat elokuvan tekemisestä. Pääosin näyttelijät olivat elokuvan filmaamisen aikoihin tuntemattomia kasvoja, joista kyllä tuli tunnettuja tämän jälkeen. Kasvojen tuoreus toimii ja ehkä osittain sen vuoksi suoritukset tuntuvat niin aidoilta. Näyttelijät eivät sinänsä ole kyvyiltään mitään erikoisia, mutta he sopivat täydellisesti tähän filmiin. Ketään on turha erikseen alkaa luetella, kaikki olivat hyviä. Kuitenkin taitava koomikko Eugene Levy ansaitsee kyllä hatun noston isäroolistaan sekä Seann William Scottin ruumiillistama Stifler-hahmo, joka on tässä elokuvasarjan ensimmäisessä osassa vielä ihan siedettävä kaikessa k*sipäisyydessään. Ensimmäisessä leffassa omituinen Finch ja koviksen maineessa oleva Stifler ovat vielä hauskoja sivuhahmoja, myöhemmissä osissa he saivat ehkä liikaa tilaa. Noh, näyttelijät siis joka tapauksessa selvästi nauttivat tekemästään työstä ja käyttäytyvät kuin olisivat oikeasti näissä tilanteissa. Näyttää siltä kuin he oikeastikin olisivat parhaat kaverit. Keskustelut käydään rehellisen kaverillisesti, toisten epäonnistumisille nauretaan, toista tuetaan tukea tarvittaessa ja kavereiden haavipallomatsit käydään tietenkin katsomassa. Nuo kaikki tehdään niin antaumuksellisesti, että tuntuu kuin katselisi tapahtumia vierestä.
Kokonaisuus on hervottoman hauska mutta tavallaan myös viiltävän koskettava. Vaikka ei nyt kyyneliä teosta katsellessa vieräytäkään, niin välillä on erittäin haikea olo. Teini-iän nolouksia, rakkauden merkitystä, itsensä etsimistä ja huomisen pelkoa käsitellään rennosti ilman turhia saarnoja. Leffassa sivutaan myös koulumaailmassa tapahtuvaa kastijakoa mukavan ironisesti. Jos huonoja puolia pitää etsiä, niin pieniä kliseitä löytyy (vaikka usein ne on onnistuttu kiertämään) ja hahmot käyttäytyvät joskus vähän liian aikuismaisesti. Muuten kyseessä on erittäin onnistunut viritelmä, jota ei kenenkään kannata karttaa sen uskaliaamman tyylin vuoksi. Kokonaisuus tuntuu uusintakatsomiskerroilla vieläkin paremmalta ja hahmot vain syvenevät. Katsomisesta jää hyvä mieli vielä pitkäksi aikaa.
American Pie elvytti jämähtäneen teinikomedian rytinällä. Jatkiksia tehtiin ja jäljittelijöitä tuli. Samanlaista nappiosumaa ei kuitenkaan tässä lajityypissä tämän jälkeen ole vielä nähty.
