Toto on pieni, vaahtosammuttimen kokoinen vesseli joka asustaa äitinsä kanssa sisialaisessa pikkukylässä. Isä on kaatunut kaukaisessa, surrealistisia tunteita herättävässä sodassa, joten tarmokas muksu löytää itselleen isähahmon elokuvasta, tuosta taiteista suurimmasta ja kylän elokuvateatterin, Cinema Paradison, lapsettomasta koneenkäyttäjästä Alfredosta. Vuosien varrella raavaan miehen ja innokkaan naskalin välille syntyy kiinteä suhde, ja kaiken sydämenä sykkii elokuva, kaikessa loistossaan ja eri variaatioissaan…
Giuseppe Tornatoren osittain omaelämänkerrallinen muistelmaeepos herättää katsojassa ristiriitaisia tunteita. Elokuva pursuaa vilpitöntä rakkautta elämää suurempaa taiteenlajia kohtaan ja vähänkään enemnmän elokuvaa harrastavan henkilön on vaikea olla liikuttumatta Tornatoren muistellessa haikeudella aikaa, jolloin video ja televisio eivät vielä olleet raiskanneet elokuvateatterikulttuuria. Nostalgisena kunnianosoituksena Cinemalle teos on ehdottoman kannattavaa katsottavaa.
Sen sijaan ihmisiä ja näiden suhteita kuvatessaan Tornatore ajaa metikköön ryskyen. Varsinkin Toton ja tämän ensirakkauden teinisuhde yltyi tämän tykittäjän mittarissa jo miltei salatutelämät-tasoiseksi siirapiksi, mikä on sääli kyseisen rakkaussuhteen toimiessa olennaisena osana elokuvan teemoja pohdittaessa. Paperiset roolisuoritukset heittävät vain lisää bensaa liekkeihin, vain Salvatore Casciossa (Nuori Toto) ja veikeässä Philipe Noiretissa (Alfredo) löytyy vakavasti otettavaa särmää. Toinen Tornatoren selkeä kompastuskivi on Ennio Morriconen sekä tämän pojan Andrean musiikin käyttö. Ohjaaja ei malta olla soittamatta puhki pääteemaa 37. kertaa mikä osaltaan syö sinänsä loistavan scoren tehoa.
Cinema Paradiso ei ole lainkaan huono elokuva, vaan jopa suositeltavaa katsottavaa cinefiilikoille herkullisen teatterinostalgiansa ansiosta. Tornatore osaa käyttää vanhoja arkistopätkiä oivasti avukseen, muttei ikävä kyllä onnistu itse luomaan ihan yhtä vakuuttavaa lihaa käsikirjoituksen luiden ympärille. Kliseissä vyötäröä myöten rämpiminen ei saa armo/säälipisteitä tämän tykittäjän tähtäimessä, mutta tyylikäs, jopa herkkä loppuratkaisu ja asialleen omistautuva nostalgisuus painavat vaa’an selkeästi plussan puolelle. Klassikoksi tästä ei kuitenkaan ole.
