Adriaaaaaaaaaan! Stallonen piesty naama vääntyy entistä vinompaan ilmeeseen. Toimittavat kuhisevat kahden toisiaan loputtoman tuntuneen ajan toisiaan mätkineen jätkän ympärillä. Silmäkulmat ovat tummuneet isku iskulta ja vaikka ihmisen kivunsietokyky on ylitetty jo taiston alkumetreillä, niin mäiske jatkuu loppuun saakka. Fanfaarit soivat.
Rocky-elokuvasaaga on helppo tuomita yksipuoliseksi mäiskimiseksi vailla tolkkua tahi hitustakaan realistisuudesta, mutta se on lopulta vain pieni osatotuus. Rocky ”Italialainen Orhi” Balboan tarinaan mahtuu monta muutakin syvemmälle kurkottavaa perspektiiviä.
Yksi tärkeimpiä asioita Rockyn menestykseen ja mullistavuuteen (mm. kolme Oscaria peräti kymmenestä ehdokkuudesta) vaikuttaneista seikoista on Rockyn tarinan tietty omaelämänkerronnallisuus. Stallone siirsi häikäilemättömästi omaa tarinaansa filmille, ja muokkasi siitä simppelinpuoleisen tarinan kohti menestystä ja parrasvaloja. Alle kolmekymppinen Syltty oli kulkenut pitkän tovin tuntemattomuudessa ja sekoillut pornoelokuvissa asti. Chuck Wepnerin ja Muhammad Alin välisen nyrkkeilymatsin katsominen muutti kuitenkin kaiken. Stallone lähti kehittelemään tarinaa altavastaajan taistelusta suurempaa vastaan. Elokuvastudiot ottivat aluksi urheilumaailman David versus Goljat –taisteluidean nihkeästi vastaan ja mm. Stallonen vaatimus pääosasta sai runsaasti kritiikkiä. Ei kai tuollaista jätkää voida laittaa pääosiin…?
Stallone piti leffan teeman mukaisesti pintansa ja käänsi lopulta heikkoutensa voitoiksi. Utuinen, harhaileva katse, jopa hieman junttimaiselta vaikuttava hidas puhetapa ja italialaiset, eksoottiset sukujuuret istuivat Rocky-hahmolle enemmän kuin hyvin. Jossakin määrin voidaan pohtia, paljonko Stallone vain ”näytteli itseään” ponnistamassa kurjuudesta huipulle. Toisaalta moinen laskelmointi on turhaa, sillä Rockyn lopputulos puhuu puolestaan: pari tuntia nyrkkeilydraamaa oli paitsi aikanaan uudenlaista myös draamankaaren puolesta toimivaa kamaa.
Pelkkää toimintaa halajaville Rocky ei ole oikea elokuva. Rockyn harhailevaa ja syrjäpoluilla kulkevaa elämää kuvataan pitkään ja tarkasti ennen kuin liha pistetään mustumaan. Toisaalta sitten kun kehään päästään luonnonlait unohdetaan ja veri roiskahtelee. Realistisuuden puute ei vielä avausjaksossa eikä vielä pienen askeleen ylöspäin kurkottavassa kakkososassa pääse haittaamaan, mutta venyessään sarja sortuu mäiskeellä herkutteluun ja osaltaan hukkaa hienon asenteensa. Ykkösosassa moista ei siis kuitenkaan tarvitse vielä surkutella.
Näyttelijätyöstä jotakin kertoo se, että sekä loistava Burgess Meredith että Burt Young saivat omat sivuosaehdokkuutensa vahvoista tulkinnoistaan. Stallone itse – kuten sanottua – on omimmillaan, eikä se että myöhemmin Stallone on siirrellyt samaa ihmenousutarinaa tanssin (Staying alive) ja autourheilun (Driven) puolelle epäonnistuneesti tai sekaantunut moneen ala-arvoiseen osaan, vielä kiiku varjoina Syltyn kasvoilla. Talia Shiren rooli on monessa mielessä pienehkö, mutta loppuottelussa punainen lakki päässään sivusta verilöylyä seuraavan naisen katseissa on sellaista myötäelämistä ja pelkoa että niitä on mahdoton unohtaa.
Nykyiseen äeä-buumiin hyvin istuva Rocky hoitaa asiansa kunnolla. Hakkaa sanomansa katsojan päähän, tyrmää monta epäilijää ja virnistelee huuli turvoksissa vielä päälle. Bill Contin unohtumaton elokuvatunnari Gonna fly now tahdittaa Rockyn kuulua treenausmontaasia ja onhan siinä lihateuraiden mätkimisessäkin oma alkukantainen voimansa. Toivoa olisi sopinut, että trilogiaksi olisi jääty, mutta näinkin Rocky on enemmän kuin komea pelinavaus. Kakkososa kannattaa tarkistaa heti ykkösen jatkeeksi.
