Sofia Coppolalla on oltava hyvä sydän. Vai hyväsydäminen ihminen voi tehdä sellaisen elokuvan kuin Somewhere; vilpittömän, herttaisen ja herkän. Coppolalla on ihastuttava tapa kertoa pieniä tarinoita, jotka ovat loppupeleissä oikeastaan järisyttävän suuria tarinoita.
Somewhere kertoo Johnny Marcosta (Stephen Dorff), maineikkaasta Hollywood-näyttelijästä, joka asuu Chateau Marmont -hotellissa Kaliforniassa, tekee työkseen kassamagneettielokuvia ja mainostaa niitä, jos kiusallisen nuoleskelun kohteena olemista nyt voi työksi kutsua. Vapaa-aikanaan Johnny juo kaljaa ja tuijottaa silikonirintoja tai tyhjyyttä. Eräänä päivänä sängystä herättelee muovisten tyhjäpäänaisten sijaan Cleo (Elle Fanning), Johnnyn 11-vuotias tytär. Äidin painuessa määrittelemättömälle lomalle, tyttö jää etääntyneen isänsä luokse aikaa viettämään.
Somewheren tarina on pieni, vaikka oikeastaan maailman isoin; olipa kerran kullalla kyllästetty, mutta loputtoman tyhjä ja tylsä elämä. Sitten tuli tyttö, joka ravisteli maailmaa. Ei paljoa, vaikka oikeastaan tosi paljon. Ja kaikki muuttui, vaikkei oikeastaan muuttunutkaan.
Pääosissa nähtävät Dorff ja Fanning natsaavat kemioillaan yhteen luonnollisesti. Hiljaisia ja pitkiä kohtauksia katsoessa elokuvan arkirealismi tuntuu paikoittain koskettavalta kotivideolta; ei ehkä erityisen jännittävältä, mutta aidolta. Se on piirre jonka tavoittelemiseen moni kanssaelokuva kaatuu. Myös Chris Pontius on oiva valinta sivuosaan. Jackass-pönttöilyllä tyhjänpäiväisen uransa luonut Pontius vaikuttaa juuri siltä, että viettää päivät hotelleissa lorvien, joten näytteleminen ei juuri näyttelemiseltä tunnukaan. Mistä sitä tietää vaikka Pontius olisikin oikeasti vaan lorvinut hotellilla ja päätynyt elokuvaan…
Coppola osaa myös kuvata Hollywoodinakin tunnetun nukkelaakson tyhjyyttä ja koomisuutta tyylikkäästi. Tukiaisten siskosten esiastetta muistuttavien tissiblondien kiusallista tankotanssikeikkumista on huvittavaa seurata, ei ole vaikea uskoa etteikö elo Hollywoodin kukkuloilla olisi pitkälti juuri niin naurettavaa.
Jos Coppolan esikoispitkästä, Lost in Translationista, löytyi paljon naista itseään, löytyy sitä tästäkin. Vaikkei ehkä niin suoraan kuin esikoisesta, mutta isänsä tyttärenä Coppola tietänee mistä kirjoittaa, niin Hollywoodin kuin ainutlaatuisen isänrakkaudenkin suhteen.
Toki Somewhere on Lost in Translationiin verrattavissa muutenkin, paikoittain melkein liikaa. Molemmat pääosin hotelliin sijoittuvat tarinat kertovat miehesta ja naisesta (tai sellaisen alusta), jotka eivät päällepäin oikein istu yhteen, mutta jotka jotenkin kolahtavat toisiinsa kuin vanhan palapelin hukatut palat. Coppola ei juuri ota riskejä; musiikki on hiljaisen eteeristä, mutta niin kovin Coppolaa. Pastellinsävyiset ja aurinkoiset kuvat ovat kauniita, mutta nekin jo nähtyjä. Naisella on kuitenkin niin ainutlaatuinen kyky kuvata yksinkertaisten ja jokapäiväisten hetkien kauneutta ja herkkyyttä, että itsensä toistamisen antaa anteeksi. Eihän Sofialle voi olla vihainen.
