1980-luvun hullujen vuosien pörssihaisekoiluja on ruodittu elokuvissa ennenkin, samoin muiden rahaa, huumeita ja naisia haalivien kansanryhmien toilailuja, joten Wolf of Wall Street liikkuu melko tutuilla linjoilla. Huumehöyryisenä ajankuvafilminä se ei myöskään ole ohjaajansa ensimmäinen tämänkaltainen elokuva. Se onkin varmasti osatekijä sekä elokuvan hyvissä, että huonoissa puolissa.
Tarkastellaan ensin hyviä puolia. Wolf of Wall Street on ensimmäisen tunnin-puolitoista varsin kiinnostava elokuva: pörssijargon ja pienestä toimistosta ponnistava iso markkinahuijaus viihdyttävät ja naurattavat ja kollektiivisen ahneuden hysteerinen hurmos välittyy hyvin kotisohvalle asti. Parhaimmillaan elokuva on kiivas ja hellittämätön kuvatessaan osakemarkkinoiden sykettä ja valtavia rahasummia pyörittävien meklareiden alati kasvavaa moraalista, henkistä, psyykkistä ja ruumiillista rappiota. Kusi nousee siivosti kammattuun tukkaan asti ja lorisee lain ja lainvalvonnan päälle. Villistä fiiliksestä on kiitettävä kauttaaltaan erinomaisia näyttelijänsuorituksia. DiCaprio tekee hahmostaan, Jordan Belfortista pörssimaailman korruptoituneen julkkissaarnaajan: törkeän, häpeilemättömän ja ahneen meklari-idolin, jota seuraataan kyselemättä kuin parastakin profeettaa. Parasta antia ovatkin DiCaprion paatoksella paahtamat motivaatiopuheet. Ylipäätään pörssiporukan paskanjauhanta heijastaa hyvin superrikkaiden lierojen hälläväliä-maailmankuvaa. Näyttelijöillä näyttää olevan hauskaa ylettömän härskien ja häikäilemättömien roolihahmojensa kanssa. Se on hyvä, sillä näyttelijänsuoritukset ovat pitkälti elokuvan kantava voima.
Henkilökohtaisesti en kuitenkaan oikein ymmärrä Wolf of Wall Streetin saamaa valtavaa ylistystä. Kerronta kulkee pitkälti samoja raiteita kuin Mafiaveljissä: päähenkilö pälpättää ja selittää asioita. Se toimii aikansa, mutta kolme tuntia on vähän liikaa. Puhkiselittely ei kuitenkaan rajoitu sinänsä perusteltuun, elämäkerralliseen kerrontaan. Myös muutamat hyvät naurut pilataan jankutuksella ja rautakangen vääntelyllä. Ajan mittaan jatkuvasti toistuva yhtälö ”huumeet+seksi+sekoilu= hauskuus, shokki tai pöyristyminen” ei myöskään jaksa suuremmin kiinnostaa. Aika ajoin homma toimii, mutta elokuva olisi tarvinnut varsinkin keskivaiheillaan rankkaa leikkaamista. Satiirisiakaan elementtejä ei ole, alkupuolta lukuun ottamatta, kuin nimeksi, erityisesti siksi, ettei pörssihuijareiden aiheuttamaa vahinkoa mitenkään peilata laittomuuksien tuomaan menestykseen. Loppua kohden elokuvaan tulee särmää, kun herra Belfortin niskaan hönkivä FBI ja kriisissä oleva avioliitto tuovat sliipatun ulkokuoren alta esiin vilauksia väkivaltaisesta ja arvaamattomasta luonteesta. Elokuvan onttoutta ne eivät kuitenkaan täytä.
Wolf of Wall Street pyörii liiaksi ylenpalttisuudessa ja pursuu niin paljon ulos muoteistaan, että tuloksena on varsin muodoton möhkäle. Hahmoihin on vaikea samaistua millään tasolla, toisaalta heitä on vaikea inhotakaan, koska varsinainen rikos jää ainakin tällaiselle pörssimarkkinoita ymmärtämättömälle maallikolle vähän epäselväksi. Satiiriakaan ei synny, koska yhteiskunnan, lain ja järjestyksen rooli jää konnankoukkujen keskellä niin pieneksi; Belfortin ja kumppanien edesottamukset tuntuvat tapahtuvan jossakin toisessa todellisuudessa ja ilman kunnollista kiinnekohtaa lain hampaattomuuteen pörssikuninkaiden porsaanreikäkieroiluiden edessä, ei katsoja myöskään koe epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavaa inhoa. Lisäksi Scorsese menee vahvasti mauttoman puolelle, koska herra Belfort itse tekee leffan lopussa cameon; tarinan konnasta tuleekin jonkinlainen sankari. Self-made man. Selviytyjä. Tarvitsiko rötvästelyn alkulähteen itsensä esiintyä omaelämäkertaansa pohjautuvassa elokuvassa mainostamassa konsultti-myyntikikkayritystään? Sitä sopii miettiä.
Scorsesen musta komedia viihdyttää kerran ja silloinkin usein vain vaivoin. Wolf of Wall Street on kunnianhimoinen, iso ja kiivas elokuva, mutta ei oikein kaiken möykän ja riehumisen keskellä saa kunnon otetta mistään teemasta. Huuruinen kohellus ja mehukas näyttelijäntyö eivät paikkaa tätä puutetta. Wolf of Wall Street tuntuu suuren ahneussatiirin sijaan sadan miljoonan dollarin bilekoosteelta. Ehkä siitäkin voi sanomaa löytää.
