Heti kärkeen täytyy sanoa, että jos olet kiinnostunut katsomaan tämän elokuvan – pystyt nauttimaan siitä kaikkein parhaiten mitä vähemmän siitä etukäteen tiedät. Mikäli pidät rikostrillereistä, on Villit kuviot ehdottomasti katsomisen arvoinen tuotos. Ja nyt sinun lukijana täytyy vain luottaa allekirjoittaneeseen, hankkia elokuva käsiisi ja laittaa levy pyörimään ilman minkäänlaisia vilkuiluja leffan juonesta tai sen sisällöstä. Näin olisin toivonut itseäni neuvottavan, mutta olin tietoinen kyseisen elokuvan olemassaolosta jo pitkään ennen tätä päivää ja uteliaisuuttani ehdin lukemaan netistä liikaa siitä mitä tuleman piti ennen leffan katsomista.
Ohjaaja John McNauhgton ja käsikirjoittaja Stephen Peters ovat molemmat suuren yleisön silmissä tuntemattomia tapauksia, mutta pääsivätpä miehet näyttämään kyntensä tässä 20 miljoonan budjetin elokuvassa. Ohjaaja on tunnettu 80-luvun väkivallalla mässäilleestä ja kulttielokuvaksikin nousseesta trilleristä: Henry Lee Lucas – sarjamurhaaja. Huomattavasti hillitympi Villiot kuviot perustaa voimavaransa lähinnä juonensa varaan, joten olisi ollut suotavaa mikäli tekijöissä olisi ollut enemmän tarinankertojan vikaa. Aloitus on vahva ja kiinnostava, mutta leffan edetessä tahti kiihtyy niin hurjaksi, että intensiivisyys pääsee kärsimään. Seksuaalinen lataus on mukana kohtauksesta toiseen, eikä miespuolisena katsojana ole mitään valittamista McNaughtonin ja Petersin kiinnostuksesta tyttöjen välisiin, krhm, leikkeihin.
Huolimatta lukuisista epäloogisuuksistaan Villiot kuviot naulitsee katsojansa tukevasti sohvanurkkaukseen, eikä jääkaappiretkille ole välitöntä hinkua. Osa juonenkäänteistä on turhan helposti arvattavissa, joten sen puolesta tekijät eivät ole täysin onnistuneet tavoitteessaan. Ehkäpä elokuvaan olisi mahtunut lisämateriaalia, jolla kestoa olisi voinut pidentää ja keksiä muutamaan käännekohtaan enemmän yksityiskohtia juonen aukkoja paikkailemaan. Täytyy tosin myöntää lopputekstien jälkeen tulevien otosten olleen hyvä ratkaisu, mutta osin siitäkin jäi selittelevä maku suuhun. Myös trillerimäisyyttä olisi voinut sen vaatimissa kohtauksissa korostaa, sillä todelliseen jännitykseen rainan aikana ei ole aihetta.
Näyttelijät tekevät kautta linjan loistavaa työtä. Kevin Bacon tulkitsee kiitettävästi innokasta poliisisetää, eikä Matt Dillon jää tunnollisen opinto-ohjaajan roolissa yhtään huonommaksi. Scream-saagasta parhaiten tunnettu Neve Campbell on vakuuttava höpöheinää polttelevana rivosuuna ja Denice Richards hoitaa viettelijättären roolin asiallisesti, vaikka hänen ansionsa loppupeleissä ovatkin muualla kuin näyttelijän kyvyissä. Bill Murray piipahtaa itsevarman ja hieman hövelin lakimiehen nutussa, ja jäi suhteellisen pienestä ruutuajasta huolimatta parhaiten mieleen.
Kyseessä ei ole genrensä kirkkain helmi tai älykkyytensä puolesta penaalin terävin kynä, vaan mukaansa tempaava ja viihdyttävä rikostarina, jota empimättä kaikille silmäparin omistaville vilpittömästi suosittelen. Jos ei sitten muuten, niin Richardsin rintavarustuksen esittelyn takia ja kyllähän tuo tyttöjen pussailutuokio on mediassa aina huomioituna, kun puhutaan eroottisimmista elokuvahetkistä. Tekele heikkeni loppua kohden, mutta sitä voi silti pitää genreestään positiivisesti edukseen erottuvana filminä.
