Bäng! Vuosi on 1972. Yhdysvaltain armeija on vielä kaulaansa myöten mukana Vietnamin sodassa ja jossain päin kaakkoisaasialaista viidakkoa eversti James Braddock tiimeineen valmistautuu noukkimaan tiedusteluporukan Kambodzan puolelta helikopterilla. Vietkongin väijytys yllättää kaikki, paitsi katsojan, seuraa tulitaistelu ja Braddock sekä kourallinen muita sotilaita jäävät vangeiksi ja leimataan Washingtonin papereissa taistelussa kadonneiksi.
Kahdeksankymmentäluvun alussa Amerikassa väännettiin kovasti kättä siitä, oliko Vietnamissa vielä amerikkalaisia sotilaita vankeina. Lähemmäs pari tuhatta miestä kirjattiin sodan aikana taistelussa kadonneiksi, ja monet sodan lopussa tai sen jälkeen kotiin palanneet väittivät vankileireille vielä jääneen jenkkisotilaita virumaan epäinhimillisiin oloihin. Sekä Yhdysvaltain, että Vietnamin hallitukset kiistivät nämä väitteet jyrkästi, eikä vedenpitäviä todisteita ole putkahdellut pintaan tähän päivään mennessä. Jättikö jenkkihallitus epäonnistuneen sodan maksajiksi joutuneet, usein köyhät ja kutsuntojen kautta etulinjaan päätyneet nuoret pojat oman onnensa nojaan sodan jälkeen? Aivan varmasti. Jättikö se kylmästi satoja vangittuja kitumaan vankileireille, onkin sitten toinen tarina.
No, oli miten oli, ennen kaikkea nationalistissa ja uskonnollisen militarismin vaivaamissa repupiireissä teoria oli suosittu ja siitä tehtiin vajaan kymmenen vuoden aikana iso liuta laadullisesti hyvin vaihtelevia elokuvia. Aikansa suuri superstara, Sylvester Stallone käänsi oman, First Blood elokuvansa rikkinäisen antisankarin, John Rambon kelkkaa 180 astetta omenapiirakantuoksuisessa jatko-osassa Rambossa II. PTSD:n riivaamasta veteraanista leivottiin yhdessä yössä steroideja hikoileva tähtilipun heiluttaja, joka välittömästi vankilasta vapauduttuaan palasi liian pienessä aluspaidassa ns. pelipaikoille räjäyttämään ilkimyksiä kappaleiksi. Rambon rientäessä pelastamaan taistelutovereitaan sodanjälkeisestä Vietnamista, Hollywoodin hähmäisten takakujien legendaariset penninvenyttäjät, Menahem Golan ja Yoram Globus kiirehtivät julkaisemaan oman versionsa aiheesta ennen Stallonea, todennäköisesti onnistuakseen välttämään plagiointisyytökset. Varmoina aiheensa vetovoimasta israelilaiset serkukset päättivät kuvata aiheesta kerralla kaksi filmiä. Post production-vaiheessa tuottajat totesivat jo valmistuneen jatko-osan olevan esikoista helpommin lähestyttävä ja vauhdikkaampi elokuva, joten varmistaakseen menestyksensä tuottajanerot tekivät kuten kuka tahansa fiksu leffamoguli tekisi ja vaihtoivat elokuvien järjestysnumeroita keskenään. Mitäs siitä, vaikka näin ollen kakkososan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 10 vuotta ykkösosaa edeltävään aikaan! Laitetaan nimen perään The Beginning!
Missing in Action kakkonen, joka siis onkin oikeasti Missing in Action ykkönen, on rehellistä eksploitaatioviihdettä sellaisesta pitäville. Ja pakko todeta, että sellaisenakin MiA2 on melkoisen likainen pätkä. Jälkikäteen Cannon Groupsin grand old manien, Golanin ja Globuksen ajatusketjua on helppo ymmärtää. Ykkösosaksi päätyneen jatkiksen ohjaajalla, Joseph Zitolla on aina ollut rytmitajua ja kykyä taikoa pienellä budjetilla suureellisen näköistä ja oloista genre-elokuvaa, mistä MiA:n lisäksi voidaan ottaa todisteeksi vaikkapa kulttiklassikot The Prowler tai Friday the 13th: The Final Chapter (joka ei muuten todellakaan jäänyt edustamansa sarjan viimeiseksi osaksi). Tämän pläjäyksen ohjanneella Lance Hoolilla, joka kunnostautui urallaan paremmin tuottajan roolissa, ei löydy vastaavaa silmää yksityiskohdille tai samanlaista tyylitajua. Monikin kaltaiseni kasaripätkien fani pitää MiA2:ta jopa liian rasvaisena omaan makuunsa. Ymmärrän, mutta samalla totean, että itseltäni on aina löytynyt pieni heikko kohta tälle hyljeksitylle ja brutaalille elokuvan kuvatukselle.
Martial arts-mestari, meemilegenda ja Kova Kaveri Chuck Norris esittää eversti Braddockia omalla jähmeällä tyylillään. Joku voisi kutsua Chuckin näyttelijäntyötä eleettömäksi, joku toinen voisi kuvailla sitä yksinkertaisesti kankeaksi. Niin tai näin, kun pitää irvistellä uhkaavasti tai potkia rosvoja leukaan, Chuck on mies paikallaan, ja tässä leffassa molempia taitoja vaaditaan näyttelijältä usein. Pääpahiksena rehaava korealainen Soon-tek Oh teki pitkän uransa lähinnä esittämällä erilaisia aasialaisia stereotyyppejä, niin tälläkin kertaa. Oh on kuitenkin ilmeikäs ja taitava näyttelijä, joka irrottelullaan maalaa antaumuksellisesti muistettavan ja ihanan inhottavan pahiskuvan vankileirin johtajastaan. Filmin punaisena lankana toimiikin kahden everstin henkinen (munan)mittelö, joka tietenkin voi päättyä vain siihen, että toista kierrepotkaistaan leukaan. Väliin mahtuu koko joukko mudassa möyrimistä, henkistä nöyryyttämistä, iso liuta kidutuskohtauksia, ainakin kaksi liekinheitinkuolemaa ja paljon ampumista, lyömistä ja potkimista. Parhaimmillaan filmi on silloin, kun Chuck pääsee ramboilemaan viidakossa. Tähän päivään asti uskon, että kaislapillin läpi hengittämällä voi piileskellä vedessä vainoojilta vaikka tuntikausia, älkääkä yrittäkö väittää minulle mitään muuta!
Missing in Action II: The Beginning on pieni ja obskyyri äksönsmäksön-helmi ajalta, jolloin stuntmiehet hyppivät puista ja kielekkeiltä, elokuvissa räjäytettiin asioita oikeasti, räjähdyksiä pystyi väistämään heittämällä ukemin ja jokaisessa vakavasti otettavassa toimintaelokuvassa piti räjäyttää ainakin yksi helikopteri. Jos siis kaipaat takuuvarmaa ja varmasti yllätyksetöntä mätkintäviihdettä, jossa hyviksillä on viikset ja pahikset ovat kommunisteja, et voi mennä tämän filmin kanssa kovin pahasti pieleen. Ei tässä top-listoille kivuta, mutta ainakin allekirjoittaneen elokuvakirjastossa tällaiselle perusvarmalle potkukarnevaalille on aina paikkansa ja myös sen katsomiselle toistuvasti aikansa.
Ja rottakohtaus on saatana legenda!
