Perus-Hitchcokcia.

22.9.2009 18:56

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat: ,
Alkuperäinen nimi:Marnie
Valmistusvuosi:1964
Pituus:130 min

Yliarvostettuja elokuvia on monenlaisia. Alfred Hitchcock on onnistunut takomaan itselleen melkoisen maineen eittämättä tasalaatuisilla – tai tasapaksuilla, riippuu keneltä kysytään – elokuvillaan. Mahtuuhan tuohon joukkoon muutamia oikeinkin hyviä leffoja, kuten ”Psyko” ja ”Linnut”, mutta onkos tuo ihmekään, kun äijä tahkosi vuosikymmenet vähintään yhden leffan vuodessa. Valitettava totuus nimittäin on, että Hitchcock löi kirveensä useammin kiveen kuin kultasuoneen, ainakin taiteellisessa mielessä. Suuri osa miehen tuotannosta nimittäin on geneeristä, dekkarimaista kikkailua simppelien juonien ja katsojan vedättämisen kanssa. Ja tuo katsojan vedättäminenkin onnistuu vähän niin ja näin, kuten Hitchin myöhäiskauteen kuuluva Marnie vuodelta 1964 osoittaa.

Marnie eli Margaret Edgar (Hedren) on pomoiltaan pakonomaisesti rahaa varastava nainen. Väärennettyjen suosituspapereiden ja peruukin avulla liikemies kuin liikemies menee retkuun ja palkkaa Marnien lafkaansa. Eikä siinä sitten menekään kauaa, ennen kuin kleptomaanineitonen juonittelee kassakaapin auki ja omii sen sisällön parempiin taskuihinsa. Muitakin neurooseja naisella on, kuten kammo punaiseen ja miehiin. Hommaan kuitenkin tulee muutos kun Mark Rutland (Connery) rakastuu Marnieen – oudohkosti juttu lähteekin täysin uusille urille ”Tuulen viemää” –tunnelmissa seilailevaan onnettoman mutta vauraan avioliiton kuvaamiseen. Vaikka elokuvan lopussa kaksi juonta lopulta nivoutuvatkin yhteen, ovat motiivit tällä välillä pahasti hakoteillä, välillä oikeastaan muukin elokuva.

Hitchcockille (tai ainakin miehen myöhäistuotannolle, varhaisempaa ei ole juuri tullut katsastettua) ominaisesti ylipituus on Marnien suurimpia ongelmia. Tunnetilat heittelevät mihin sattuu, eikä mielenkiinto mitenkään pysy yllä koko elokuvan ajan. Tarinan kahtiajakoisuus ei myöskään juuri toimi, sillä näiden kahden juonen toisiinsa punominen ei ole erityisen onnistunutta. Kuten monet muutkin Hitchcock-elokuvat, Marnie perustuu kirjaan. Jay Presson Allenin elokuvakäsikirjoitukseksi sovittama Winston Grahamin (myöskin Marnie-nimeä totteleva) alkuperäisteos ei ainakaan elokuvana toimi kovin hyvin – kirjaa en ole lukenut, mutta taitaapi olla kyseessä kirja, jonka tarina toimii audiovisuaalisessa muodossa huomattavasti huonommin kuin kirjana. Ainakin tällaisenaan Marnie-elokuvan juoni tuntuu vähän torsolta ja sitä olisikin ehkä kannattanut sovittaa elokuvallisemmaksi ankarammalla kädellä. Samalla oltaisiin juonesta voitu karsia turhia sivupolkuja. Tällaisenaan leffa nimittäin panostaa harhailevaan juoneensa aivan liian suuren osan energiastaan – henkilöhahmojen kustannuksella. Vaikka Louise Lathamin ihan kohtuullisesti tulkitsema Marnien äiti Bernice vielä saakin kelvollisen määrän kirjallista lihaa luiden ympärille, samaa ei voi sanoa päähenkilöpariskunnasta. Markin hahmo onnahtelee enemmän kuin laki sallii ja hahmo onkin persoonattomuudessaan, heittelevehtivässä persoonallisuudessaan ja kaikkea muuta kuin katsojalle selkeäksi tehdyissä tekosissaan samaistumiskelvoton, ja vain nuori ja salskea Sean ”007” Connery onnistuu karismallaan pelastamaan hahmostaan sen mitä pelastettavissa on. Tippi Hedren pääroolissa Marniena ei sen sijaan onnistu, vaikka vuotta aiempi ”Lintujen” tähdittäminen tuokin Hedrenille jonkin verran kuriositeettiekstraa. Näyttelijänä eukko on kuitenkin kädetön – ei ihmekään, sillä Hitchcock bongasi näyttelijänä täysin kokemattoman kaunokaisen mallintöistä – eikä asiaa paranna reikiä Marnien persoonaan jääpuikolla tökkivä käsikirjoitus: ilmeisesti Marnie saa aina punaista nähdessään tai miehiä lähellä kohdatessaan paniikkikohtauksen, mutta elokuvan todellisuudessa niitä tulee vain silloin kuin käsikirjoitus niin vaatii. Paniikkikohtausta kuvaava, ruudun punaiseksi muuttava, efekti sentään suo nykykatsojalle lievästi huvittuneen hymyn, kuten myös muutamat Hitchcockin sisäpiirin vitseiltä haiskahtavat käänteet, kuten Conneryn roolihahmon jatkuvat huomautukset jaguarundeihin ja klassinen seksikohtaus, jossa kamera kääntyy tarkastelemaan laivahytin ikkunaa.

Marnie on siis loppupeleissä hyvin perus-Hitchcokcia. Mukana ovat ne asiat, jotka ukon leffoista monien mielestä katsomisen arvoisia tekevät – lyhyt cameo-rooli; postikorttimainen, tietoisen lavastettu ulkoinen olemus, joka ei edes pyri realismiin; katsojan vedättäminen niin koko leffan juonessa kuin lyhyissä, vain vedättämistä varten tehdyissä juonenkäänteissäkin… Toisaalta leffa on myös ylipitkä, halvan dekkarin oloinen, sisällötön, itsekritiikitön, samaistumiskelvoton ja mitään suurempia tunteita tarjoilematon. Itse en Hitchcockin tyylistä muutenkaan järin perusta, joten muutamista hyvistä hetkistään huolimatta Marnie on kokonaisuutena keinotekoisia juonenkäänteitä yliannostuksen tarjoileva keskinkertainen tai jopa huonompi esitys.

Arvosteltu: 22.09.2009

Lisää luettavaa