Jos Robert Rodriguezin ja Quentin Tarantinon Grindhouse-projektia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, osuvin olisi varmaankin kaipuu. Sitä nimittäin hehkuvat jo yksin Death Proof –elokuvan uhkeat supersankarinaiset, rikotut konepellit ja vanhankarheat jukeboksit. Ja kuten ohjaajiltaan sopii odottaakin, kyseinen kaipuu syleilee maailmaa, joka on ollut olemassa vain ja ainoastaan valkokankaalla.
Grindhouse koostui alun perin kahdesta, noin tunnin mittaisesta ”roskaelokuvasta” Death Proof (Tarantino) ja Planet Terror (Rodriguez), joiden pointtina oli kumartaa aikoinaan erityisissä Grindhouse-teattereissa ”kaksi yhden hinnalla”-periaatteella esitetyille b-luokan eksploitaatioleffoille. Kyseinen konsepti kuitenkin floppasi jenkkilän puolella siinä mielessä, että yleisö poistui elokuvasalista jo ensimmäisen näytöksen jälkeen tietämättä toisesta esityksestä tuon taivaallista. ”Virheestä viisastuneena” Grindhousen elokuvat päätettiin julkaista ulkomailla erillisinä, täysmittaisiksi pidennettyinä elokuvina. Death Proofin lopputuloksesta päätellen ratkaisu halventaa paitsi projektin lähtökohtaa, myös turruttaa itse elokuvien otetta.
Tuoreeltaan julkaistu Death Proof on suoraviivainen, vanhojen kaahailuleffojen hengessä tehty kostopätkä, jossa vanha ja irstas stunttimies (Kurt Russell) metsästää hyvännäköisiä kinkkuja ja teurastaa nämä kiimassa kuolonvarmalla tappoautollaan. Rok! Leffan suurin kompastuskivi tuntuu piilevän nimenomaan sen lisäminuuteissa, jotka muuttavat viihdyttävän kokonaisuuden etenkin alkupuoliskollaan laahaavaksi kahvipöytädialogiksi. Tarantinon tapa tehdä tyhjänpäiväisyydestä taidetta on ehkä kiistaton, mutta Death Proofin intro, paikoittaisesta huvittavuudestaan huolimatta, on suhteessa herran edeltävään tuotantoon auttamattoman tylsäkärkistä kynäilyä.
Asioiden lähtiessä rullaamaan ne onneksi kuitenkin todella lähtevät rullaamaan. Pelti vääntyy, Kurt Russell röhisee viikatemiehen roolissa vakuuttavammin kuin aikapäiviin ja uusiseelantilaisittain haasteleva Zoë Bell uhkuu ehdotonta kulttiainesta. Elokuvan viimeinen puolituntinen liikkuu niin omassa universumissaan, ettei sen järjettömyydelle (ja sen myötä K18-leimalle) voi kuin nauraa katketakseen.
Ensimmäistä kertaa myös kameramiehensä hommat taitavasti korvannut Tarantino on rakastunut omiin ideoihinsa niin paljon, että viittaa Death Proofissa itseensä jopa enemmän kuin esikuviinsa – no hitto, jätkähän on oikeastaan ottanut häpeilemättä itsensä esikuvakseen! Mutta miksipä ei. Kahuna Burgerit, Pussy Wagonit ja Twisted Nerve –soittoäänet hehkuvat aitoa Tarantino-brändiä; ne edustavat elokuvamaailmaa, johon hänen faniensa on helppo tempautua mukaan kerta toisensa jälkeen. Mielessä käy ajatus, että Tarantinoon elokuviin täysin tutustumaton voisi lukemattomien inside-vitsien tulvassa tuntea itsensä äärimmäisen turhautuneeksi…
…mutta toisaalta, kuka nyt muka menisi katsomaan Death Proofin näkemättä yhtään Tarantinon elokuvaa?
No okei, tietenkin ne samat älypäät, jotka eivät jenkkikatsomoissa ymmärtäneet grindhouse-konseptin ideaa ja kävelivät puolivälissä ulos. Ei siis loppujen lopuksi mikään ihme, että Tarantino ja Rodriguez tuntevat nykyelokuvan tiimellyksessä aitoa kaipuuta. Tästä oudosti samastuttavasta fiiliksestä ehdoton lisäpiste.
