Kun kyseessä on sarjakuvafilmatisointi ja erityisesti supersankarielokuva, sen pitäisi tietysti olla tymäkkää toimintaa coolissa paketissa. Sellaisen toteuttaminen on hankalaa, sillä cooliuden tärkeimpiä ainesosia, sitä tiettyä asennetta ja tietysti rahaa, ei ihan joka hemmolta löydy. Asenteen ja rahan lisäksi pitäisi totta kai olla myös sellainen käsikirjoitus, joka loppupeleissä ei saa tavallista leffakävijää sanomaan, että: ”Njaa, ton kaiken arvas jo etukäteen, eikä tossa nyt ollu mitään, mikä olis tehny siitä jotenkin Sitä-Ja-Sitä-Leffaa paremman.” Kick-Ass lunastaa ainakin kohtalaisen hyvin sen mitä se lupaa.
Leffa on päähenkilönsä, eli Kick-Assin alias teinipoika Dave Lizewskin (Johnson), näköinen ja oloinen. Niin pitääkin olla, sillä Dave on elokuvan kertoja. Hän on se vähän hönö, näteille friiduille näkymätön jätkä, joka niin ikään näkymättömine kavereineen hengaa sarjisputiikissa ja saattaa missata suosikkisitcominsa jakson masturboidessaan huoneensa hämärissä, seuranaan vain netin lukuisat tissikuvat. Daven mukaan mikään ei oikeastaan johtanut häntä lähtemään supersankariksi kaduille, mutta vaikka Davea ei mikään radioaktiivinen kosketakaan, hän kokee ihan tarpeeksi muuta antautuakseen lopulta vapaaehtoisesti nilkkien hakattavaksi.
Jos koet löytäväsi yhteyden ns. tavallisen teinipojan maailmaan, Daven tempaukset ovat varmasti mielestäsi huvittavia ja pitänet häntä, kuten koko tätä elokuvaakin, sympaattisena. Dave on filkan se hahmo, joka on kaikkein lähinnä tosielämää. Kick-Ass tuo elokuvana supersankarimaailmaan muutenkin taas hiukan lisää todenomaisuutta. Kellään sen sankareista ei ole syntyjään erikoisvoimia, eikä kukaan heistä saavuta uskomatonta kuolemattomuuden rajaa. Kokonaisuutta rikkoo se, että mukana heiluu myös Big Daddyn (perussettiään surumielisen vinolla virneellä vetävä Cage) ja hänen tyttärensä Hit-Girlin (mainio tästä-tytöstä-kuullan-vielä Moretz) kaltainen pari. Heidän historiansa on niin erikoinen, että mielikuvituksellisempaa saa etsiä. Kun Kick-Ass on vain tavallisen teinipojan yritys pienentää kotikaupunkinsa rikostilastoja, Big Daddy ja hänen energinen tyttärensä ovat rajulla kostoretkellä kaupungin huumeparonia, Frank D’Amicoa (Strong) vastaan.
Big Daddyn ja hänen tyttärensä myötä elokuvassa nähdään myös kohtauksia, jotka lapsiaan pahalta varjelevien vanhempien mielestä voivat olla järkyttäviä. Teinipojan maailmassa toki voi olla jossakin Duudsonien ja muiden vastaavien joukossa paikka lastaan maalitauluna käyttävälle isille, mutta kukkahattutädit ja -sedät voivat siinä nähdä arveluttavasti vääriin tekoihin usuttavan esimerkin. Kick-Ass ei ole huumorintajuttomien leffa, eikä sellaisten, joiden todellisuudentaju on pahasti rempallaan. Toisaalta se on aivot narikkaan -viihdettä, puhtaasti hollywoodlaisen kesätoimintapläiskäyksen kaltainen rysähdys. Eli sellainen elokuva, joka ei pyydä itseään otettavan liian vakavasti. Tämä ei silti tarkoita, että Kick-Ass olisi jotenkin huonosti tehty. Tulipalot ja muut tehosteet ovat hotteja, mutta supersankariasut sopivan höhlän näköisiä. Lisäksi henkilökaarti on tarkasti käsikirjoittajien oppaiden mukaan laadittu ja juoni kulkee mukavin pikku twistein kuin Aki Kaurismäki silloin joskus punaisella matolla.
On Kick-Assissa köpelötkin hetkensä, jotka kertovat siitä, kuinka Amerikassa tietyt asiat ovat erittäin tärkeitä. Missään lukiossa tuskin on pelkästään supermallien näköisiä tyttöjä, eikä kenenkään auto tai naama koskaan näytä niin puhtoiselta kuin Hollywood-elokuvissa. Elokuvan lopetustakaan ei voi moittia kovin omintakeiseksi. Mutta viihdyttävä paketti ja oiva lisä supersankarileffojen pitkälle listalle Kick-Ass kuitenkin on.
