Salaperäinen ja mykkä taikuri Vogler saapuu Tukholmaan seurueensa kanssa joihin kuuluu hänen oppipoikansa, isoäitinsä sekä hilpeä apurinsa Tubal. He poimivat kyytiinsä myös kuolemansairaan näyttelijän, joka löytyi metsästä. Voglerin joukon on määrä päättää eurooppakiertueensa Tukholmaan. He majoittautuvat konsuli Egermanin tilalle, mutta vieraina ovat myös olevat lääkärineuvos Vergéus ja poliisimestari Starbeck, jotka uskovat tieteeseen ja kaikkeen löytyvään selitykseen. Syntyy konflikti Voglerin taikuuksien ja Vergéuksen julistaman tieteen välillä.
Hieman vähän Det Sjunde Insegletin ja Smultronställetin jälkeen valmistunut Ansiktet edustaa Bergmanin nerouden parasta aikakautta, joiden vuosien 1957-1966 aikana Bergman sai peräkkäin aikaan upeita ja tunnepitoisia klassikoita. Tuo ruotsalainen taitelija tutkii jälleen elokuvassaan ihmistä eri näkäkulmista. Perinteinen tunne, joka on Jumalan läsnäolo, jatkuu samanlaisena kuin Bergmanin muista elokuvissa. Sen voi tuntea salaperäisellä tavalla elokuvan visuaalisessa ilmeessäkin, vaikka ei olisikaan ääriuskovainen. Parhaimmin tässä teoksessa tuota tunnetta kuvastaa alussa oleva metsä, joka sumuisena ja ahdistavana näyttää ruudusta katsottuna säväyttävän kauniilta, mutta myös todella kurjalta, jonka ruumillistuma on suossa makaavassa alkoholisoitunut näyttelijäraukka.
Elokuvan visuaalisen ilmeen monipuolisuus antaa vähän väliä draaman lisäksi myös erittäin trilleripitoisen tunnelman. Näin myös erityisesti loppupuolella oleva kohtaus, jossa peilejä käytetään nerokkaasti kuvakulmia ja pirullista hiljaisuutta yhdistellen.
Näyttelijöinä nähdään tuttuja Bergmanin vakionäyttelijöitä. Max vn Sydow on taikuri Voglerina suorastaan ilmiömäinen. Hahmo saa jo yhdellä katselukerralla monta ulottuvuutta. Gunnar Björnstrandin tulkitsema Tri. Vergéus on myös elokuvan roolisuoritusten eliittiä, jonka pelkistä silmistä pystyy tulkitsemaan erittäin paljon. Naima Wifstrandin 200-vuotias isoäiti jää pojanpoikansa Voglerin tapaan salaperäiseksi, mutta kuitenkin melkein hassuksi hahmoksi kuin Åke Fridellin koomisesti tulkitsema Tubal. Neitojen Ingrid Thulinin, Bibi Anderssonin lisäksi täytyy mainita hieman syrjään jäävä Toivo Pawlo, joka tekee loistavan suorituksen poliisimestari Starbeckinä. Yhtään huonoa roolisuoritusta en olekaan koskaan Bergmanin elokuvissa nähnyt, mihin vaikuttaa hänen suuri taitonsa ohjata näyttelijöitänsä. Bergmanin ohjaus on tunnokasta ja aiheelleen täysin omistautunutta. Pelkästään nerous kameran ja kuvakulmien käytössä saa Bergmanin tuntumaan suorastaan länsinaapurimme omalta Jumalalta. Ei siis tarvitse sanoa yhtään siitä tunnetilasta mikä nousi Tri. Vergéuksen ja Voglerin peilikohtauksesta.
Ingmar Bergman syntyi pappisperheeseen, mutta lieneeköhän se täydellisin selitys siihen, kuinka paljon Jumalan läsnäolo näissä hänen elokuvissa tuntuu. Onhan aihekin usein Bergmanin teoksissa hyvin uskonnollinen, mutta Ansiktetissä se tulee esiin aralla, muttan nerokkaalla tavalla. Aliarvostetun Ansiktetin herättämät tunteet, visuaalinen nerous ja näyttelijöiden hahmojen omaperäisyys saa sen kohoamaan Bergmanin kärkiparhaimmistoon. Ainakin neljän parhaimman joukkoon. Eurooppalaisen elokuvan tärkeimpiin kuuluvalta ohjaajalta Bergmanilta osaa aina odottaa kypsää ja rikasta elokuvaa, mutta näinkin omaperäinen kuin Ansiktet oli oikeasti mainio yllätys.
nimimerkki: Mr. Sixpack
