Ennen 1950-lukua valmistuneissa elokuvissa sellaiset asiat, kuten paholaisenpalvonta tai vaikkapa sukurutsa tavattiin esittää joko nykynäkökulmasta katsoen naurettavan tökerösti tai häivyttää tyystin näkyvistä. Häivyttäminen oli ainakin Hollywoodissa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, sillä elokuviin ei haluttu tuotavan tiettyjä moraalisesti arveluttavia elementtejä. Seitsemännessä uhrissa ei niin ikään näytetä mitään erityisen järkyttävää. Silti se tihkuu kauttaaltaan jännitystä ja onnistuu jähmettämään nykykatsojankin eteensä melkein puoleksitoista tunniksi.
Elokuvan lähtöasetelma on tämä: lapsenomainen Mary Gibson (Hunter) havahtuu huomaamaan, että hänen vanhemmalle sisarelleen (Brooks) on mitä todennäköisimmin sattunut jotakin kamalaa. Jacqueline Gibson on kadonnut kuin sukka kuivausrumpuun, eikä kukaan tunnu osaavan auttaa Maryä. Vanhemman sisaren mielitiettykin, rikas Gregory Ward (Beaumont), on jotenkin välttelevä ja joku vihjaa Jacquelinen ”vintin pimenneen”. Mystinen isosisko tuntuu olevan vain yhä kauempana tavoittamattomissa, kun hänen etsintänsä alkaa tuottaa ruumiita pimeille käytäville.
Tunnelmaltaan film noirin suuntaan vivahtava Seitsemäs uhri on lopulta puhdasverinen kauhutrilleri ilman terävähampaisia ökkömönkiäisiä tai muita pilipalipetoja. Elokuva on parhaimmillaan juuri silloin, kun se jättää katsojan mielikuvitukselle tarpeeksi tilaa – tämä on oivallettu myös Seitsemättä uhria tehdessä. Ohjaaja Mark Robson, joka tunnetaan myös Citizen Kanen editoijana ja sähäkän Paul Newman -vakoiludraama The Prizen (1963) ohjaajana, pitää katsojaa mukavan muikeassa jännityksessä rainan loppuun asti. Asiat paljastetaan tipoittain, mutta kaikkea ei kuitenkaan valoteta puhki missään vaiheessa. Roy Webbin musiikki on tietysti yhtenä merkittävänä tekijänä kokonaisuuden toimivuuden takana.
Melko lailla hienoa työtä tekevät myös näyttelijät, joskin Kim Hunter on ehkä hitusen liian vanha käydäkseen niin nuoresta ja typerästä tyttösestä kuin dialogi antaa ymmärtää. Ajalleen tyypillistä isoeleisyyttä on mukana jokaisen henkilön roolisuorituksessa. Lisäksi Jean Brooksin tukkamuoti on kerrassaan shokeeraava. Kiehtovan juonen ja sen onnistuneen dramatisoinnin ansiosta nämä seikat jäävät kuitenkin kokolailla toisarvoisiksi. Hieno raina.
