Brittiläisturisti Iris (Lockwood) on palaamassa kotiin lomaltaan. Junamatka on pitkä, ja Iris tulee tutustuneeksi herttaiseen vanhaan naiseen, neiti Froyhin (Whitty). Vaan pahus sentään – heti kun puhe alkaa luistaa, neiti Froy katoaa äärimmäisen salaperäisesti! Iris alkaa etsiä ystäväänsä, mutta kanssamatkustajat väittävät kivenkovaan olleensa näkemättä ketään vanhaa mummelia. No pah, uneksiko Iris muka koko jutun? Hän alkaakin itse jo epäillä itseään, kunnes muusikko Gilbert Redman (Redgrave) tarjoaa auttavan kätensä…
Hitchcockin toiseksi viimeinen brittiläisraina Nainen katoaa on mysteeri parhaasta päästä. Leffassa yhdistyvät ohjaajan taito sekoittaa jännitystä ja komediaa juuri oikeassa suhteessa. Katsoja saa itsekin olla matkustajien kanssa salapoliisileikkiä, arvailla tapahtumien kulkua suuntaan tai toiseen – ja yllättyä takuuvarmasti moneen otteeseen. Romanssi ei vie liikaa tilaa juonelta, vaan sopii tarinaan kepeästi. Käsis on muutenkin nokkela, eikä juna keskeisimpänä tapahtumapaikkana rajoita meininkiä yhtään. Päinvastoin, vanhat vaunuthan ovat tiiviin tunnelmansa lisäksi kummalla tavalla jopa romanttisia.
Näyttelijät tekevät hyvän duunin. Pääpari Lockwoodin ja Redgraven kemiat pelaavat kympillä, ja salaperäisesti kadonnutta Froyta esittävä Whitty on melkeinpä täydellinen osassaan. Semmoisia lämpöisiä mummeleita saisi olla jokaisessa veeärrän junassa… vai mitäs loppuratkaisu kertoikaan hänestä? Hih.
Kumma kyllä, aika ei ole rapistanut tämän kuvan uskottavuutta yhtään. Yleensä nämä 30-luvun (ja aiemmat) tärkeät leffat ovat niin tahattoman koomisia. Nainen katoaa menee helposti Hitchcockin top-kolmoseen. Ihastuttava brittiläinen yleisfiilis, elämää suurempi murhamysteeri ja nokkelat vitsinlohkaisut muodostavat mielettömän leffanautinnon. Kyseessä on turhan tuntematon mestariteos, joka näkemättömien pitää etsiä käsiinsä hetipaikalla.
