Sellaiset ohjaajat kuin Christopher Nolan, Steven Spielberg ja Martin Scorsese ihailevat Sidney Lumetin tyyliä aina realistisesta, energisestä lähestymistavasta ja huolellisesta valmistelusta. Hän on parhaimmillaan yhteiskunnallisissa teoksissaan, missä tämä kyseinen tyyli näkyy. Niihin kuuluu sellaiset oikeussalidraamat kuin 12 Angry Men ja The Verdict tai sitten rikosdraamat kuten Serpico, mutta media on myös hänen alaansa. Se näkyi elokuvassa The Dog Day Afternoon ja vuotta myöhemmin paljon kriittisemmässä teoksessa Network – Kasvot Kuvaruudussa. Elokuva, mikä kertoo totuuden meistä katsojina ja sitä kautta ikuisesti orjuutettuina.
1976 oli mielenkiintoinen elokuvavuosi ja parhaan elokuvan Oscarin kilpailijat ovat jääneet ihmisten tajuntaan vieläkin. Oli yhteiskuntakriittinen Taksikuski ja tutkivaa journalismia suosiva Presidentin Miehet, mutta palkinnon vei optimistinen ja yksilön kykyjä suosiva nyrkkeilydraama Rocky. Se on hyvä valinta omista syistään, mutta sellaiset elokuvat kuin Network ja Taksikuski ovat puhuttelevampia ja ajattomia.
Network on yhtä ajankohtainen kuin ennenkin. Se on uskomaton ja provosoiva, mutta tuntuu todelliselta. Elokuva sai inspiraatiota tapauksesta, jossa uutisankkuri teki itsemurhan suorassa lähetyksessä ja hänen tiedetään sanoneen ”TV tekee mitä tahansa katsojalukujen puolesta”. Katsojaluvut hyötyvät aina sensaatiohakuisuudesta ja tätä elokuva tutkii satiirisella tavalla.
Elokuva käynnistyy esittelemällä katsojille uutisankkuri Howard Bealen (Oscarin postuumisti voittanut Peter Finch). Joku, jolla ei ole muuta elämää kuin työnsä ja hän on saamassa potkut muutaman viikon sisällä. Hän ilmoittaa tekevänsä itsemurhan viikon päästä suorassa lähetyksessä. Hänen ystävänsä Max Schumacher (William Holden) on myös saamassa potkut yhtiöstä ja yrityksistään huolimatta auttaa Howardia, asiat etenevät järjen vastaisesti. Taustalla piilee ohjelmajaoston johtaja Diana Christensen (Faye Dunaway), jonka tehtäviin uutisohjelmat ei kuulu pätkääkään, näkee vadilla tarjotun ison mahdollisuuden vedota katsojalukuihin ja pelastaa kituva TV-yhtiö laajentamalla Beale – ilmiötä. Beale jatkaa seuraavissa lähetyksissä apokalyptistä saarnaansa (”I am as mad as hell and I’m not gonna take this anymore!”) ja yhtäkkiä TV ei ole enää samanlainen.
Vuoden sisällä kaikki on muuttunut farssiksi. Yhtiö rikastuu Dianan ja toisen johtajan Frank Hackettin (Robert Duvall) iloksi välittämättä tai ajattelematta sitä onko se vastuullista ja järkevää. Yksi esimerkki on antaa mielenvikaiselle Bealelle oman ohjelmansa. Tarina kokee mielenkiintoisen käänteen, kun potkut saanut Max Schumacher rakastuu Dianaan. Tämä on yksi paremmista romansseista, koska sitä ei kerrota meille perin Hollywoodin tapaan vaan heillä on mielenkiintoisia motivaatioita lähteä tälle tielle ja sitä ihmettelee mistä se tulee. Siitä vakuuttuu, koska näyttelijöiden kemiat ovat vakuuttavia ja heidän suhteestaan tulee kylmän Dianan ainoa valonpilkahdus.
Faye Dunaway tekee uransa suorituksen TV:n pahuuden ruumiillistumana Dianana, mistä irtosi Oscar-palkinto. Hänen taktiikkansa on ylinäytellä, mutta siksi se toimii. Diana on melkein kuin hoitaja Ratched, joka ei ole tietoisesti paha henkilö, mutta hän tekee koko ajan hallaa muille omien pyrkimystensä vuoksi. Kaikki mitä tapahtuu Bealen sekoamisen jälkeen, on hänen syytään. Hän rakastaa kovaa työntekoa, rahaa ja omaa mielikuvitustaan äärimmilleen. Diana sanoo kuinka hän saa orgasmin liian aikaisin ja siksi hän on huono rakastaja. Yksi hyvä syy, koska hän innostuu kaikenlaisista ideoista jopa ennen yhdyntää. Hänen intohimonsa työtään kohtaan näkyy sellaisissa kohtauksissa, kuten palkintogaalassa, jossa hän hurraa työntuloksille ja sen näkee, että tämä vasta saa hänessä sen orgasmin aikaan. Hän on TAIVAASSA! Kiitos sellaisten katastrofien kuin Mommie Dearest ja Supergirl, Faye Dunaway ei saanut enää ihmeellisempää työtä aikaiseksi ja hänen kulta-aikansa alkoi sammua hiljalleen.
William Holden työskenteli Dunawayn kanssa pari vuotta aiemmin elokuvassa Liekehtivä Torni ja hän oli silloin luomassa uraansa uusiksi toivuttuaan alkoholistina. Tässä Holden on lämpimillään ja Maxin rooli sopii hänelle kuin nakutettu. Max on elokuvan samaistuttavin henkilö, järjen ääni, joka saa potkut kun hänen aikansa on ohi ja jäljellä on niin vähän. Hän korruptoituu omien vikojensa vuoksi ja aloittaa suhteen Dianan kanssa vaikka he ovat toistensa vastakohtia. William Holden on samaistuttava näyttelijä ja tuo uskottavaa tunnetta tähän romanssiin yhdessä Dunawayn kanssa etenkin hänelle kirjoitettujen monologien yhteydessä. Heidän toivoisi pysyvän yhdessä, mutta se on yhtä sama kuin yrittäisi saada öljyn ja veden sopimaan yhteen.
Hyvin moni sai Oscar-ehdokkuuden pelkästä viiden minuutin esiintymisestään elokuvassa ja ne ovat hienoja pätkiä. Ned Beatty saa ison ja värikkään puheen isopomo Jenseninä. Beatrice Straight esittää Maxin murtunutta vaimoa ja ehdokkuutta vaille jäänyt Robert Duvall on myös yksi mieleenpainuvista persoonista omaa napaansa ajattelevana Frank Hackettina. Sitten on Peter Finch, joka voitti postuumisti Oscarin Howard Bealen roolista. Palkintoa ei todennäköisesti voinut sivuttaa, koska se on universaalisti samaistuttava rooli. Finch huutaa läpi leffan hullun miehen viisauksia, jotka ovat silti täyttä totta. Hän saa nauramaan oman käyttäytymisensä vuoksi, mutta myös pohdiskelemaan ja masentumaan. Kun Finch esiintyy, kohtaus on vähintään sähköistävä. Mitä hourailevammaksi ja rauhallisemmaksi puheet menevät, sitä enemmän TV:n negatiivinen vaikutusvalta ihmisiin välittyy.
Networkin ennustukset TV:n tilasta ovat yhtä osuvia kuin Blade Runnerin enteet tulevaisuudesta. TV on tosiaan muuttunut vuosien mittaan absurdimmaksi. Vaikken usko, että media aiheuttaa kaiken pahan maailmassa, lapsia tulee myös valistaa sen tarjonnasta. Media on yhtä arvaamaton kuin luonnonvoima, lehtiotsikoita, nettiä ja TV:tä myöten, sillä raha pyörittää maailmaamme.
Kun elokuva eteni pisteeseen, että vapaustaistelijat saivat oman ohjelmansa, on vaikea olla vähintään hymyilemättä, kun tällaista roskaa tehdään, mutta samalla häpeää kaikkien puolesta.
Network esittää pelottavan ajatuksen, koska tällaisilla isoilla pampuilla on resurssinsa ja se herättää kysymyksen ”Heittäisimmekö TV:n vain ikkunasta ulos?” Se on naiivi ajatus eikä niin tule käymään koska me myös näemme sen, mihin Diana tähtää: sensaatiohakuisuus ja halpamaisuus. Kuten elokuva osoittaa, TV on tullut jäädäkseen ja ahneet pomot pitävät meidät kourissaan halusimme sitä tai ei. Keskustelu jatkuu kokoaika, mutta keinoja on löydyttävä erottaaksemme hyvät asiat pahoista asioista.
Tosiasia on kuitenkin tämä: Elokuva on perusvaroitus siitä, mitä on sanottu aikojen alusta saakka ”Ainoa tie huipulta on vain alaspäin.”
