Sofia Coppolan läpimurtoleffa ei saanut vielä osakseen suurempaa huomiota Suomessa, vaan elokuva ohitettiin mediassa liian tylysti. Ehkäpä Lost In Translation-leffan Oscar-ehdokkuudet muuttavat asiaa parempaan suuntaan.
Virgin Suicides on nerokas kuvaus nuorten maailmasta paineiden keskellä. Päähenkilöinä ovat Lisbonin viisi kuvankaunista sisarusta (Cecile 13, Lux 14, Bonnie 15, Mary 16, ja Therese 17) jota kaikki koulun pojat rakastavat, ja joita vanhoilliset vanhemmat pitävät otteessaan liiankin tiukasti. Vanhempien huomaamatta ahdistus teinityttöjen sisällä kasvaa, ja musertaa pienen elämät itsetuhon partaalle. Jeffrey Eugenideksen novelliin pohjautuva, ja Sofia Coppolan sovittama käsikirjoitus on täydellistä saaden paikoin hymyn huuleen ja paikoin mielen matalaksi. Tunteita liikutellaan siis ahkerasti. Lisäksi päiväkirjanomainen kerronta lisää uskottavuutta ja tarkentaa näkökulmaa mystisiin ja eristäytyneisiin tyttöihin. Kauniin perheidyllin alla kytevä tuska on Coppolan ohjauksessa käsin kosketeltavaa.
Kirsten Dunst tekee tähänastisen uransa parhaan roolisuorituksen ulkokuoreensa piiloutuneena Lux Lisbonina. Pikkupoikien katseenvangitsijan ja traagisen hahmon osaan Kirsten soluttautuu täydellisesti, ja pääihastuksenkohde Josh Hartnett henkii Trip Lafontainena liiallista teiniuhoa juuri sopivasti. Muutkin tytöt selviävät uhrien osastaan kohtuuhyvin, mutta Lux Lisbon on se, johon tyttöjen uho ja seksuaalisuuteen herääminen kiteytyvät. Kertojan roolin saavat naapurin pojat, jotka yrittävät keinolla millä hyvänsä päästä sisään neitsyiden varjeltuun elämään. Haluttua tulosta eivät nuoret salapoliisit ristiretkilleen saa, vaan vielä kymmenien vuosienkin kuluttua samat henkilöt muistelevat Lisbonien tarinaa.
Kaikesta hienosta tunnelmasta huolimatta, eniten pisteitä elokuvalle tulee musiikista. Ranskalaisduo Airin musiikki sopii tällaiseen kuvamaailmaan ja ilosta ahdistukseen tyylitellysti siirtyviin hetkiin juuri sopivasti. Ilman vaikkapa kauniita High School Lovers tai Ce Matin La-kappaleita elokuva jäisi vain hieman keskivertoelokuvaa paremmaksi. Nyt musiikin ja tarinan yhdistyessä syntyy legendaarinen taidepläjäys.
Uskonnon ja ylitiukan kurin yhteensovittaminen saa varmasti kiihkeimmät uskonihmiset kivahtamaan, mutta kuitenkin ratkaisulla vain tarjotaan laajempaa näkemyspohjaa kohtaloidensa vankeihin. Vanhoillisuus ja liika suojelu eivät ehkä olekaan kaikkein turvallisin tie. Elokuvan lopussa äidin vaihtaessa vastustuksesta huolimatta tyttöjen juhlapuvut rumempiin ja peittävämpiin, hän ei taida tajuta minkälaisen käänteispsykologisen reaktion hän lapsissaan saa aikaan. Halu muiden harrastamiin paheisiin kasvaa suuremmaksi koskaan, ja mitä muuta siitä voi seurata kuin valtava yhteentörmäys kahden voiman välillä.
Lopulta Lisbonin tyttöjen vääristyneelle suhteelle ulkomaailman lämpöön käy kuten välissä soiva Air-yhtyeen The Word “Hurricane”-kappale kertookin: Kahden tyystin erilämpöisen ilmamassan kohdatessa lämpö kohoaa korkeuksiin, kylmän vajotessa alemmaksi ja alemmaksi. Tuloksena tästä epäsopivasta kohtaamisesta syntyy alku kaiken tieltään tuhoaville hurrikaaneille. Ja rumaa jälkeä ihmismielten sisällä riehuvat hurrikaanit saavatkin aikaan.
