Thelma ja Louise -elokuva ei ole muihin Ridley Scottin leffoihin verrattuna saanut koskaan erityisen suurta suosiota, ja useimmille siitä tulee ehkä mieleen sen radikaali feminismi ja miesvastaisuus. Täälläkin Leffatykissä Thelma ja Louise mahtuvat vain niukin naukin 1000 parhaan elokuvan joukkoon. Tämä on sääli, sillä itse asiassa kyseessä on todella loistava elokuva.
Leffa alkaa, kun ystävykset Thelma (Geena Davis) ja Louise (Susan Sarandon) päättävät saada arkiseen ja yksitoikkoiseen elämäänsä vaihtelua ja lähteä pienelle, rennolle road tripille jossakin Yhdysvaltojen eteläosissa. Jo matkan alkuvaiheessa kuitenkin ilmaantuu ongelmia, kun paikallinen pervo yrittää raiskata Thelman, ja Louise kiihdyksissään ampuu miehen. Naiset päättävät paeta paikalta, mistä alkaa kissa ja hiiri -takaa-ajo poliisin kanssa. Takaa-ajo, joka on naisille sekä epätoivoista ja ahdistavaa, että myös siistiä ja jännää. Matkalla tavataan myös muun muassa nuoriherra J. D., jota näyttelee hämmentävän nuori Brad Pitt.
Naisten seikkailuja Keskilännen kuivissa maisemissa on nautinnollista katsoa. Leffa saa eläytymiskykyisessä katsojassa aikaan suunnilleen kaikki mahdolliset tunteet: se on jännittävä, hauska, koskettava, vähän romanttinenkin. Tunnelma on jotenkin aito ja tosi elämänmakuinen, eikä pitkästytä oikeastaan missään vaiheessa.
Kyseessä ei myöskään missään nimessä ole ”pelkkä” seikkailu- tai road-elokuva, vaan leffa käsittelee myös ihan syvällisiä teemoja. Ensinnäkin se kuvaa mitä vaikeuksia naiset voivat kokea yrittäessään selviytyä keskenään miesten hallitsemassa maailmassa. Leffa on myös kertomus elämän tarkoituksen etsimisestä (näin dramaattisesti ilmaistuna): sen sankarit löytävät tylsään ja yksitoikkoiseen elämäänsä sisältöä ja iloa vasta silloin, kun he alkavat rikkoa lakia ja kun heidän elämästään on tullut vaarallista ja jatkuvasti jännittävää. Molemmat päähenkilöt ovat mielenkiintoisia ja uskottavia hahmoja, jotka myös kehittyvät leffan aikana. Arasta ja kynnysmattomaisesta Thelmasta kehittyy toimintavalmis femme fatale, ja teräksenkovasta Louisesta alkaa paljastua myös herkempi, haavoittuva puoli.
”Thelmasta ja Louisesta” todella keksii paljon hyvää sanottavaa. Näyttely on taidokasta, ja myös maisemat ovat hienoja ja musat hyviä (ainakin minun paljonparjatulle musiikkimaulle kelpasivat).
Thelmasta ja Louisesta ei voi puhua puhumatta feminismistä. Itse asiassa muuten niin hyvän leffan ainoa huono puoli taitaa olla sen päälleliimattu ja aggressiivinen kiihkofeminismi. Tietystihän siis naisten oikeuksien puolustaminen on vain hyvä asia, etenkin kun seikkailuelokuvat ovat perinteisesti olleet niin miehinen genre, mutta ei kai sen tarvitsisi kuitenkaan tarkoittaa miesten halventamista ja sortamista? Leffassa kaikki miehet pienimpiä sivuhenkilöitä myöten ovat sovinistisia hyväksikäyttäjäsikoja, lukuun ottamatta Harvey Keitelin esittämää poliisia ja ehkä Louisen avomiestä Jimmyä (Michael Madsen). Erityisesti Thelman aviomies Darryl (Christopher McDonald) on mustavalkoisessa pahuudessaan tyhmä ja ärsyttävä hahmo. No, ehkä tämä käänteissovinistinen yleistys pitää ottaa jonkinlaisena vitsinä. Historian aikana elokuvissa on kuitenkin pääasiassa kuvattu naisia niin epäreilun yleistävästi, että ehkä tällainen pieni takaisinmaksu on paikallaan. Kunhan ei tule tavaksi.
Toinen juttu, joka saattaa ärsyttää joitain katsojia, on loppu, joka on ilmeisesti jakanut aika paljon mielipiteitä. Sen enempää spoilaamatta, minusta se kuitenkin kaunis ja hieno lopetus ja johdonmukainen tarinan kanssa.
Siis: Thelma ja Louise on todella loistava ja minusta aliarvostettukin road movie, ja vieläpä syvällinen road movie. Suosittelen kaikille, yhtäläillä miehille ja naisille. Jos mahdollista, kannattaa katsoa porukassa, johon kuuluu sekä vannoutuneita feministejä että sovinisteja. Sellaisessa porukassa leffa synnyttää varmasti aikamoisen keskustelun
