Jättiläinen tunnetaan varmaankin parhaiten James Deanin viimeisestä roolisuorituksestaan. En ollut tutustunut tuon legendan roolisuorituksiin, niinpä kirjaston hyllyltä otin mukaani tämän klassikon nimeltä Jättiläinen, jonka nimi ainakin sopii kuvaamaan elokuvan kestoa. Hieman ristiriitaisin tuntein laitoin DVD:n soittimeeni ja aloin katsella tätä. 193 minuuttia kuulosti aika kammottavalta ja varsinkin, kun tyylilajina oli melodraama, jota en oikein pidä suosikkigenrenäni. Kun kerran leikkiin lähdettiin, niin kyllä se loppuun asti pitää kestää.
Bick (Rock Hudson), Benedictin suvun ylpeä jatkaja lähtee Texasista tekemään hevoskauppoja. Ylvään hevosen lisäksi matkalta lähtee mukaan myös vaimo, Leslie (Elizabeth Taylor). Texasiin palattuaan Benedictit kasvattavat karjaa ja tuottavat rahaa sekä kunniaa, kun samalla ympärillä olevat kylät, joita asuttavat pääasiassa meksikolaiset, kärsivät. Leslie näkee tuon tuhon ja haluaisi auttaa, mutta kunniallisen karjaparonin vaimona hän ei kuitenkaan voi sitä tehdä. Lapsia tulee, kunnia lisääntyy ja rahan tulo jatkuu, mutta avioliitto-onni pääsee hieman horjumaan. Samalla Bickiä ärsyttää köyhä Jett Rink (James Dean), joka löysi pieneltä maapläntiltään tuottoisan öljylähteen.
Jättiläinen on oikeastaan aika tavanomainen, jopa tylsähkökin melodraama, mutta jokin tekee tästä mielenkiintoisen ja hyvän elokuvan. Se on tietysti elokuvan sanoma, joka on jyrkästi kaikenlaista syrjintää vastaan. Naistenkin asiaa hieman ajetaan, mutta kovemmin puolustetaan meksikolaisia, jotka ovat joutuneet rikkaiden karjaparonien rasismin kohteeksi, ja rasismia vastustetaan muutenkin. Ei se sanoma kuitenkaan tee vielä elokuvasta hyvää, ohjaajan ja käsikirjoittajien pitää saada homma toimimaan. Vaikka sanoma olisikin hyvä, niin sitä ei kannata kuitenkaan tuoda liian voimakkaasti esille, ettei homma ala muistuttamaan propagandaa. Onneksi siihen tilaan ei ole jouduttu, mutta silti sanoma leijuu voimakkaasti ilmassa.
Näyttelijätkin auttavat pitämään katsojan mielenkiintoa yllä loistavilla roolisuorituksillaan. Elizabeth Taylor on hyvä, niin on myös Rock Hudson, joka saa rooliinsa kuitenkin kunnon puhtia vasta leffan loppupuolella, vaikka kokonaisuutenakin mies tekee ihan hyvää työtä kameran edessä. Myös Benedictien poikana nähtävä nuori Dennis Hopper vakuuttaa tapansa mukaan. Show’n tähti on kuitenkin James Dean, jonka suoritusta katsellessa voi surra samalla miehen kuolemaa, vain kolmessa elokuvassa ehti tyyppi vetää ison roolin, mikä on harmi, sillä tällaisia roolisuorituksia ei ihan joka leffassa näe. Varsinkin lopussa katsojan täytyy todeta tämän miehen osaavan näytellä.
Ohjaus pelaa ja näyttelijätyö toimii, mutta kuitenkaan elokuva ei ole kovin erikoinen. Aika on tämän katsojan silmissä leffan tehoa syönyt, onhan tämän ilmestymisestä jo melkein 50 vuotta aikaa. Tylsiä hetkiä on mukana ja jotkut unohtumattomiksi tarkoitetut kohtaukset enemmänkin naurattavat. Mukana on toki todella vahvojakin kohtauksia, mutta nykykatsojan silmissä elokuva näyttää hieman vanhentuneelta. 193 minuutin keskelle on eksynyt turhiakin minuutteja. Monet varmasti fiilistelevät tämän innolla läpi, mutta minulle tämä ei ole mikään erikoinen pläjäys. Huonoksi tätä ei kuitenkaan voi kutsua, en voi väittää, että nämä 193 minuuttia elämästäni olisivat kuluneet ihan hukkaan. Monille nykyajan elokuviin tottuneille tämä voi olla liikaa, mutta minusta tämä on elokuvallisesti ihan kelpo tavaraa.
