Nyt joku varmasti pettyy, koska World War Z:n Z ei viittaa kauhuelokuvazombeihin. Toisaalta se ei myöskään suoranaisesti kuvaa sotatilannetta, vaikka niinkin voisi leffan nimestä päätellä. Elokuvan alun hälyttävät uutiskuvat ja niiden vastapainoksi esitelty kliseisen aurinkoinen perheidylli paljastavan World War Z:n oikean karvan: tämä tapaus kuuluu katastrofielokuvien piskuiseen genreen. Samoin kuin film noir -pätkä pitäisi myydä selvästi film noirina, eikä kierrellen jännitys- tai rikoselokuvana, disaster tulisi myydä kuluttajille omana itsenään, jottei yleisö kokisi itseään petetyksi.
World War Z:n keskushenkilöinä toimii perhe, jonka leppoisan aamun katkaisee holtittomasti suurkaupunkiin levittäytynyt epidemia. Zombeista ei puhuta heti kättelyssä sanaakaan, mutta Walking Dead -sarjan alun kaltainen asetelma riittää kertomaan jokaiselle katsomossa, että tämäkin raina kuuluu trendikkäästi eläviä kuolleita dynamonaan käyttäviin viihdetuotteisiin. World War Z:ssa järjettömästi toisiaan purevat ihmiset levittävät terveiden kansalaisten keskuuteen jotakin, joka vain paisuttaa purijoiden villinä riehuvaa joukkoa. Jos tästä ideasta jotakin syvällistä haluaa löytää, ehkä puriat voisi tulkita aivopestyjen kiihkoilijoiden laumaksi, joka pyrkii kääntämään kaikki toisinajattelevat puolelleen.
Edellistä ajatusta tukee se, että leffan kaikkein keskeisin henkilö, joka muuten katastrofielokuvien kliseisen perinteen mukaisesti on valkoihoinen mies ja isä, on entinen YK:n apumies. YK, jota todellisuudessakin jotkut pitävät jonkinlaisena vitsinä, on yhtä pulassa kuin kaikki muutkin ns. epidemian jäytäessä maailmaa. Päähenkilö, Gerry Lane, löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen on amerikkalaisten viimeisenä oljenkortena lähdettävä vihollis- eli epidemia-alueelle. Rauhan miehenä ja ihmistä pienempää vastustajaa (ts. bakteeria tms.) vastaan lähtiessä hänen taistelunsa on lähinnä yhteenottojen välttämistä, hiiviskelyä ja tutkimista. Välllä zombiet vyöryvät kuitenkin päälle käsittämättömällä voimalla, eikä suoraa toimintaa voi välttää.
Tuolta osin elokuva tarjoaa useita, vetävän hyvin ohjattuja jännitysjaksoja. Käsivaralla heiluva kamera tuo näihin hetkiin hankalien tilanteiden elävyyttä. Ääniraidalla on sellosoolojen ja sinfonioiden sijasta pitäydytty todenkaltaisissa ähinöissä, kolinoissa ja räjähdyksissä. Jos joku äityy vetäisemään kumbayahta zombielauman läheisyydessä, ei maapallolle jää edes yhtä virrenveisaajaa toisen haudalle. Kameran heiluessa ja äänten sinkoillessa disaster-genren selkeimmät kliseet unohtuvat taka-alalle: katsoja joutuu pohtimaan, jäikö kaikessa ryminässä näkemättä jotakin oleellista. Toisaalta elokuvan juoni on niin lyhyt ja suora, että lopussaan se tuntuu jopa tylsän selkeältä. Erityisesti elokuvan kutakuinkin kursitun oloinen loppuosa paljastaa, ettei World War Z:n tuotanto ole ollut ollenkaan ongelmatonta. Siitä huolimatta WWZ onnistuu olemaan järkevämpi ja syvällisempi tapaus kuin esim. samaan genreen lukeutuva maailmanloppukuvaus 2012 (2009).
Nykypäivänä Brad Pitt on sen kokoluokan tähti, että luulisi hänen käyvän yhtä vähän perushepun roolin kuin hymystään kuulun Tom Cruisen. Mutta niin vain mies hoitelee tonttinsa World War Z:ssa kuin hän ei mikään kaikille tuttu megastarba olisikaan. Leffajulisteessa Pittin nimi on suurella, mikä markkinoinnin takia on pakollista ja myös suotavaa. Muuten Pitt on Gerry Lanen osassa kuin kuka tahansa näyttelemisen taidon hallitseva jokamies. Jos vertailua Cruisen töihin jatketaan, on World War Z näyttävyydessään myös 3D:nä vähintään yhtä tyylikäs tapaus kuin Steven Spielbergin ja Cruisen Maailmojen sota -versiointi ilmestyessään (eli 2005). Tyylikäs ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi erityisen hohdokas tai huikea 3D-elämys. 3D:tä inhoavat saavat Pittin rainasta yhtä paljon irti 2D:nä (elleivät jopa enemmän). Tuotanto-ongelmistaan ja kliseistään huolimatta World War Z on kokonaisuutena katastrofileffojen onnistuneinta luokkaa.
