Päivämäärä on 13.8.1969 ja perhetragedian aiheuttama avioliiton romuttuminen on viimeisin liemi, missä professori Henry ”Indiana” Jonesin (Harrison Ford) olemusta keitetään. Kyseisten keittokokemusten seurauksena on yhdeksän ampumavammaa, levy jalassa, ruuveja toisessa jalassa, lukematon joukko kolotuksia ja kärtty asenne. Naapurin Larry (Chase Brown) laittaa aamuherätyksen stereoin, ja aamukahvin kanssa maistuu skottilainen. Yksinäinen ja ankea eläke häämöttää, Toisen Maailmansodana aikana natseille tehty jäynä palaa kummittelemaan ja kyseessä on vanha mekaaninen laite, joka liittyy paljon isompaan asiaan. Nämä isommat asiat ajoivat Basil Shaw’n (Toby Jones) maaniseen hulluuteen ja sen seurauksena tämän tytär Helena (Phoebe Waller-Bridge) on koukku, joka raahaa professori Jonesin taas riepotettavaksi useissa eri sijainneissa. Jokseenkin odotettavasti Yhdysvaltojen rakettiohjelmaa johtanut fyysikko ja matemaatikko tohtori Schmidt (Mads Mikkelsen) on myös asiasta kiinnostunut, ja tämän oikea nimi on Jürgen Voller – ihan ehta nazi kätyreineen – ja alkaa sooloilla Yhdysvaltojen hallituksen kyllästyttyä ukon egoiluun. Luvassa on siis seikkailua pääasiassa Välimeren alueella ja Antikytheran mekanismi liittyy asiaan.
Indiana Jonesilla kesti pitkän aikaa palata rähinään. Ohjaajan penkillä istui tällä kertaa James Mangold ja käsikirjoituksessa apuna on ollut mm. David Koepp, joten osaavia nimiä on mukana. Lisäksi Lucas & Spielberg ovat vastaavina tuottajina, joten takapirut ovat kytänneet työtä hyvin tarkasti. Omalaatuisia ratkaisuja ei erityisemmin ole, mutta tällaisen koomisen toimintaleffan kohdalla sellaisia ei myöskään tarvita. Edellisistä leffoista tuttuja juonirakenteita käytetään hyödyksi, mikä antaa vahvan jatkuvuuden tunteen. Sanottakoon loppuspoilerina, että Indy Jones saa retuutuksen seurauksena lisää uskomattomia juttuja kerrottavaksi, kymmenennen ampumavamman, lisää kolotuksia ja hieman elvytettyjä ystävyyksiä.
Harrison Ford on ikivanha, mutta elokuvan taian ja vahvan jatkumon avulla se ei Indiana Jonesin menoa hidasta sillä tämä ei koskaan ole ollut elegantisti liikkuva toiminnan mies. Nautittavasti äreän jupinan lisäksi mukana on hieman draamaakin, jonka tarkoitus on näyttää, kuinka mitäänsanomaton relikti hän oikeasti on, vaikka tämän lahja ajatella jaloillaan on kiistattoman vahva ja on joskus ollut isoon tarpeeseen.
Phoebe Waller-Bridge on elokuvan sankaritar, jonka motiivit ovat jokseenkin häilyvät ja monenlaisille jaloille tallonut. Mads Mikkelsen toimittaa vakuuttavan naziroiston, joka on Indy Jonesin veroinen asiantuntijana, äärimmäisen häikäilemätön ja tämä antaakin kätyreidensä tehdä raskaan nostelun ja osaa myös ajatella kylmän tehokkaasti. Ammatillisen ristiriidan ja poliittisten erimielisyyksien lisäksi Indy Jones ja Voller eivät henkilökohtaisesti tule keskenään toimeen ja kuten aiemminkin roisto itse asiassa onnistuu suunnitelmassaan ja se on kallis menestys häenelle. John-Rhys Davies ja Karen Allen käyvät antamassa hyväksymisleimat Indiana Jonesin eläkepäivien alulle. Roolituksia ei siis voi moittia, mutta vakuuttavasta kahden ja puolen tunnin mitasta huolimatta paljon jää kertomatta ja se aiheuttaa suurta harmia.
Viides elokuva Indiana Jonesin arkeologisista kaivauksista on erittäin viihdyttävä ja sisältää täydellisen tarkasti mitatun annoksen huikeaa toimintaa, draamaa hengähdystauoiksi, koomisia hetkiä ja siinä on Arkhimedes (Nasser Memarzia) itse. Ainoa ryppy on siinä, että elokuvassa ei ole sitä spontaaniuden ja eloisuuden tunnetta, mikä löytyy alkuperäisestä trilogiasta ja kaikki (oikeat) liikkeet tuntuvat jokseenkin mekaanisilta, vaikka ne tekevät juuri sen mitä pitää. Mestarillinen jäljitelmä alkuperäisen trilogian (ja anomalian) päättäjäksi. Enempää ei voitu saada.
