Kun elokuvateatterisali täyttyy enimmäkseen nuorista miehistä, voi siitä vetää yhden loogisen johtopäätöksen: alkava leffa ei taatusti ole romanttinen komedia. Star Trek, tuo 1960-luvulta lähtöisin oleva ilmiö, on nyt rebootattu. Se tarkoittaa, että vanha juttu on käynnistetty uudelleen, uudella ilmeellä ja 2000-luvun aineksin. Uusikaan versio ei vedä erityisemmin tyttöjä puoleensa, ellei ehkä sitten poikaystävän käsipuolessa. Mutta kaikkiahan ei voi miellyttää.
Miellyttääkö uusi raina sitten trekkeriä, Star Trek -elokuvien ja -sarjojen suurkuluttajaa? En voi kieltää nauttineeni. Itse asiassa taisin jopa nauraa ja hymähtää positiivisessa mielessä useamman kerran. Ja miksi? No, se lämmittää tietysti sydäntä, kuinka originaalin Star Trek -televisiosarjan tutut kuviot pilkahtelevat esiin sieltä täältä pitkin leffaa. Vaikka tämä elokuva sijoittuu ajallisesti ennen muinaista sarjaa, elokuvan käsikirjoituksessa on otettu huomioon sarjan perusasetelma ja ne muutamat pienet jutut, jotka tekivät sarjan hahmoista rakastettavia.
Me näemme nyt ensimmäistä kertaa, mikä James T. Kirk (Pine) oli ennen kuin hänestä tuli legenda. Lisäksi näemme, mitä eräs puoliverinen Spock (Quinto/ Nimoy) olisi voinut olla, ja minkä tähden hänestä ei kuitenkaan sitä tullut. Siinä sivussa tutustumme sellaisiin henkilöihin kuin Bones (Urban), Uhura (Saldana), Sulu, (Cho) Chekov (Yelchin) ja Scotty (Pegg). Trekkeri tunnistaa jokaisen näistä hahmoista jo ennen kuin yhdenkään nimeä on mainittu, sillä niin täydellisen uskollisesti kaikelle vanhalle heidän luonteenpiirteensä on tuotu mukaan tähän uudenkarheaan seikkailuun. Tyyppi, joka ei Star Trekiä tunne, voi hänkin olla hyvillä mielin, sillä tätä leffaa varten ei silti tarvitse perehtyä ennalta mihinkään oppikirjaan, saati kahlata aiempia Star Trek -tekeleitä lävitse. Kaikki, mitä uusi katsoja tarvitsee, kerrotaan tässä elokuvassa.
Millainen Star Trek sitten on toimintaelokuvana tai tieteisseikkailuna? Koko leffan ajan posotellaan mukavaa vauhtia eteenpäin. Ehkä jopa poimu kuutosta, jos tällainen ilmaisu sallitaan. Taistelut ovat näyttäviä, mutta mikä tärkeintä, ne ovat muutakin kuin pamauksia ja tulta. Niissä menetetään tärkeitä henkilöitä – henkilöitä, joihin katsojallekin annetaan mahdollisuus luoda jonkinlainen tunneside. Ennen kaikkea Star Trek on kuitenkin tieteisseikkailu. Vaikka sen käsikirjoituksessa ei kumarrellakaan tiukasti tieteellisille tosiseikoille, vaan taivutetaan universumia viihteen leikkikentäksi, meininki on hauskaa ja sankarit yltiöpäisen rohkeita.
Alkuperäinen Star Trek vei westernien peruselementit avaruuteen. Uusi Star Trek jatkaa samalla linjalla ainakin osittain. Leffan pahiksen, Eric Banan venäläismäisellä tylyydellä tulkitseman Neron, motiivi kaikelle toiminnalleen on kosto. Kosto, kuten tunnettua, ajaa monien länkkärienkin keskushenkilöitä eteenpäin. Nero saapuu tulevaisuudesta kovistelemaan nuorukaisia, joista erityisesti yksi saa tuta hänen vihansa pohjiaan myöten. Siinä puristuksessa pojat kasvavat ja valmentuvat tulevia koettelemuksia varten. Karaistuminen on elinehto keskellä kovaa, kylmää ja (kerrankin lähes) äänetöntä avaruutta.
Olisiko joku muu ollut parempi William Shatnerin saappaiden perijä kuin Chris Pine? Tai häpäiseekö Heroes-sarjasta tuttu Zachary Quinto Spockin roolin? Uusi roolitus on kauttaaltaan tarkkanäköistä työtä. Uudet näyttelijät ovat toki eri näköisiä kuin entiset, mutta heillä on lopulta kuitenkin jokaisella jotakin, joka tekee heistä ”oikeasti” Kirkin, Scottyn, Spockin, Bonesin jne. Pelkkä maski ei tee kenestäkään muuta kuin hän on. He osaavat eläytyä.
Ohjaaja J.J. Abrams saattaa olla enemmän Star Wars -fani kuin Star Trekin ystävä, mutta hänellä on silmää hyvälle tieteisviihteelle. Hän tietää, ettei puolivillaisuuksia tai turhanpäiväistä häsläilyä ole kiva katsoa. Hän tarjoaa meille ammattitaitoisesti rakennettuja henkilöhahmoja, jännittäviä tilanteita ja visuaalisesti sekä äänimaisemiltaan hivelevän sujuvia kohtauksia. Näin ollen uusi Star Trek on sisällöltään yhtä kiehtova ja jännittävä kuin Abramsin Lost-sarjan parhaimmat jaksot.
