Kaikki alkaa….Pariisista. Osa tietää Viktor Hugon kirjan Pariisin Notre Dame. Ja suunnillen sama määrä tietää taas vanhan elokuvan Notre Damen Kellonsoittaja, mutta supistaessamme joukkoa vielä pienemmäksi saamme sen ryhmän, joka tuntee Disney version samasta elokuvasta. Vaikkei Disneyn versio ole kirjalle uskollisimpia on tarina silti peruspiirteittän sama.
Disney tuotannoksi Notre Damen Kellonsoittaja on hyvin aikuismainen, synkkä ja väkivaltainen. Elokuvan kantavia teemoja eivät ole kauneus, ystävyys tai muutkaan meidän itselle toivomamme hyveet. Vaan teemoiksi voisi lukea rasismin, seksuaallisuuden ja sen että kaikki eivät voi olla kauniita, kunnioitettuja tai hyväksyttyjä. Notre Damen Kellonsoittajalla on vakava sanoma, joka laittaa meidät katsomaan syvälle sisällemme ja miettimään ”Tälläisiäkö me olemmekin? Näinkö me tosiaan kohtelemme hyljättyjä ja väärinymmärrettyjä?”. Tämänkaltainen vakava suhtautuminen puuttuu nykyajan lasten elokuvista. Pienet lapset eivät ymmärrä elokuvan vakavinta olemusta, mutta silloin mieleen jäävät muut hauskemmat kohtaukset. Vasta vanhempana ymmärsin itsekkin, mistä tässä tarinassa oikeasti olikaan kyse.
Elokuvan keskeisiä hahmoja ovat tietenkin ihmisistä eristetty kellonsoittaja Quosimodo(Veli-Matti Ranta), joka haaveilee saavansa joskus kulkea ihmisten keskuudessa tasavertaisena heidän kanssaan. Tarinan pahista esittää Tuomari Frollo(Ossi Ahlapuro) Quosimodon kasvatti-isä, joka vasten tahtoaan sai Quosimodon taakakseen, kun tämä oli vasta vauva. Muiden katseita ja puheita peläten Frollo vei Quosimodon kellotorniin, jossa käski tätä pysymään. Ja kielsi koskaan tapaamasta muita ihmisiä. Muut saattavat olla muuta mieltä, mutta minun mielestäni mustalaistyttö Esmeralda(Tiina Lymi) on tarinan sankari. Esmeralda tarjoaa Quosimodolle ymmärrystä, josta hän on jäänyt paitsi. Tarinan neljäs kantava tekijä on Frollon kaartin aloittava kapteeni Phoebus(Carl-Kristian Rundman), joka osottautuu tarinan takinkääntäjäksi. Mainittakoon myös tarinan hauskuttavat hahmot gargoidit. Patsaat, jotka puhuvat ainoastaan Quosimodolle. Heti jonkun muun ilmestyttyä ne ovat taas vain patsaita. Tarinan ns. kertoja on Clopin(Antti Pääkkönen), ja mielestäni tämä on Pääkkösen paras roolisuoritus ikinä. Esim. alkutakauman ja nykypäivän rajakohdassa sijaitseva ”soi soi soi soi…-pätkä”, on kunnioitusta herrättävin. Kun seuraa Pääkkösen ääntä muun kuoron taustalla ja keskittyy siihen, niin viimeinen kysymys onkin ”Onko miehen edes mahdollista laulaa noin korkealta, kovaa, pitkään ja puhtaasti?”. Elokuvan katsoneet ymmätävät luultavasti, mitä pätkää tarkoitan. Tarinan viisas opettaja-hahmo on arkkidiakoni (Fredi), jonka takia Frollo alunperin sai Quosimodon hoitaakseen.
Ja sitten juonesta. Tarina alkaa takaumalla, jossa kerrotaan kuinka Quosimodo joutui alunperin kellotorniin ja takauma luo pohjaa tuleville tapahtumille. Nykypäivään siirryttäessä on vuotuisen ”houkkien juhlan” aika. Quosimodo lähtee Frollon kielloista välittämättä juhliin. Siellä Quosimodo tapaa ensimmäistä kertaa Esmeraldan. Ja sattuman seurauksena Quosimodo kruunataan juhlan ”suurimmaksi houkaksi”. Mutta juhla ei pääty odotusten mukaan, vaan Quosimodo joutuu jättämään juhlat häpäistynä ja nöyryytettynä. Muiden katseet ja puheet mielessään. Esmeraldan astuessa vastustamaan Frolloa. Tämä määrää Phoebusta pidättämään Esmeraldan. Phoebus seuraa Esmeraldaa katetdraaliin, jossa nämä käyvät kekustetua, minkä kaksintaistelemiseltaan ehtivät. Kohta välille kuitenkin syntyy jonkinlainen ymmärrys. Kunnes Frollo astuu sisään ja toistaa määräyksensä. Phoebuksen ja arkkidiakonin ansiosta Esmeralda ei joudu vangiksi, mutta jos hän astuu ulos kirkosta turva ei enää pidä. Myöhemmin Esmeralda tapaa uudestaan Quosimodon ja tämä auttaa Esmeraldan pakoon Frollon vartijoita.
Frollo on päättänyt löytää Esmeraldan keinolla millä hyvänsä. Ja saada tämän omakseen, tai pitää huolen että jos hän ei saa Esmeraldaa niin ei saa kukaan muukaan. Ja kuultuaan tämän paosta hän alkaa etsiä todenteolla. Kun Phoebus kieltäytyy polttamasta viattoman myllärin taloa Frollo määrää tälle kuolemantuomion, Phoebus pakenee vähän matkaa, mutta putoaa sillalta yhden nuolista osuttua häneen. Esmeralda kuitenkin pelastaa Phoebuksen ja tuo tämän piiloon Quosimodon luokse. Esmeralda ja Phoebus rakastuvat ja kokevat ensisuudelman. Mutta Frollo on myös keksinyt jotain ”Kuka auttoikaan Esmeraldan pakoon kun kaikilla ovilla oli vartija?”.
Notre Damen Kellonsoittajassa musiikki on taattua Disney laatua suoraan mestarin kynästä(Alan Menken). Kuoro-osuuksista vaikuttavimmat nostavat niskakarvat pystyyn ja saavat kylmät väreet kulkemään selkää pitkin. Elokuva on niin taidokkaasti piiretty ettei missään tule enää koskaan näkymään mitään niin hienoa. Notre Damen Kellonsoittaja on piirroselokuvien riemuvoitto ennen tietokoneanimaatioiden valtaannousua. Hahmot ovat hyviä ja tarkkaan mietittyjä. Suomalainen upea dubbaus vaan lisää Notre Damen Kellonsoittajan mahtavuutta. Kiitokset siitä dubbauksen taidokkaasti ohjaamalle Pekka Lehtosaarelle. Joka vastaa muunmuassa esimerkiksi Aladdinin ja Kaunottaren ja Hirviön suomenkielisistä dubbauksista. Notre Damen Kellonsoittaja on Disneyn parasta aatelia vaikkei se kuuluisuudessaan yllä Leijonakunkaan ja Aladdinin tasolle on se taiteellisesti ja juonellisesti niitä vähintään kolme kertaa korkeammalla. Matka ihmismielen syvimmille tunteille, niille joille emme voi edes itse valehdella. Kokemus, jonka taiteellinen taso mykistää. Elokuva, joka on aliarvostettu suuremmissa piireissä. Ei sen vähempää tai enenpää kuin.Disneyn kultakauden upein elokuva.
