Daily News uutisoi lokakuussa 2010, että amerikkalainen opiskelijaryhmä oli käynyt tutustamassa ruumishuoneen toimintaan, ja löytänyt huoneelta auto-onnettomuudessa menehtyneen ystävänsä aivot. Kuolleen pojan aivot oli otettu luvattu tutkimuskäyttöön ja jätetty vahingossa opiskelijoiden nähtäville. Tällaiset uutiset tuovat uuden ulottuvuuden Mark Romanekin Never let me go -elokuvaan, joka käsittelee ihmisiä eliminä ennennäkemättömällä tavalla. Never let me go iskee syvälle eksistentialistiseen maailmantuskaan tarinalla joka samanaikaisesti kiehtoo ja sattuu.
Kathy (lapsena Isobel Meikle-Small, vanhempana Carey Mulligan), Ruth (lapsena Ella Purnell, vanhempana Keira Knightley) ja Tommy (Charlie Rowe, vanhempana Andrew Garfield) ovat ystävyksiä, jotka kasvavat Hailshamin sisäoppilaitoksessa jossain Englannin maaseudulla. Hailsham on päältäpäin perinteikäs ja arvokas laitos, jossa lapsista kasvatetaan kuuliaisia ja fiksuja yhteiskunnan jäseniä. Paitsi että sivistyksellä tai oikein millään muullakaan ei ole väliä, sillä yhteiskunnalle Hailshamin lapset eivät ole ihmisiä, vaan elinluovuttajia. Lapset on alun alkaenkin luotu vain olennoiksi joista kasvatetaan terveitä aikuisia, ja joilta aletaan kypsään ikään tullessa riisua elimiä niitä tarvitseville “oikeille” ihmisille. Täysi-ikäisinä lapset muutetaan pois sisäoppilaitoksen muurien sisältä kolkkoon kyläyhteisöön, jonka kautta he tutustuvat oikeaan maailmaan ennen lopun alkua, luovutuskautta. Välinearvostaan huolimatta Kathy, Ruth ja Tommy kokevat inhimillisiä tunteita; rakkautta, mustasukkaisuutta, pelkoa ja tarvetta tutkia omia juuria, vaikkei niitä varsinaisesti olekaan. Viimeisenä oljenkortenaan kohtalonsa kohtaamiseksi kolmikko pitää huhua, jonka mukaan luovutuskauden aloitukseen voi anoa lykkäystä jos on aidosti rakastavassa parisuhteessa.
Vaikuttavilla musiikkivideoilla uran luonut ohjaaja Mark Romanek tekee toisessa pitkässä elokuvassaan tasaisempaa ja vakuuttavampaa työtä kuin esikoisessaan, One Hour Photossa. Suurin kiitos kuitenkin kuulunee Kazuo Ishigurolle, jonka samannimiseen romaaniin (suomeksi Ole luonani aina) elokuva perustuu. Never let me gon vahvuus johtuu pitkälti äärimmäisen hienovaraisesta ja mässäilemättömästä kerronnasta. Tällä tarinalla olisi helppo mennä metsään ja vetää touhu korniksi scifeilyksi, mutta niin ei onneksi tehdä. Siksipä se onnistuukin koskettamaan niin kovaa; tarina ei tunnu scifiltä tai edes dystopialta, ennemminkin se onnistuu herättämään ajatuksia nykymaailman epäeettisyyksistä. Ainakaan vielä ei ihmisiä kasvateta puhtaina elinvarastoina, mutta elinkauppaa harjoitetaan pimeillä markkinoilla ja kuolemanrangaistuksia valtioiden taholta. Never let me go herättää kysymyksen siitä, kenellä oikeus elämään ja rakkauteen todellisuudessa on? Kuka saa päättää kuka saa elää? Mitä edes on ihmisyys?
Elokuvan pääkolmikosta Carey Mulligan tekee vakuuttavimman roolin, joskin Andrew Garfield nousee loppua kohden koskettamaan kohtalollaan. Myös arkinen ja aito ympäristö sekä harmaa englantilainen ilmasto tekevät kuvakielestä uskottavan ja lähestyttävän. Elokuvan ehdoton voimavara on kuitenkin vahva ja koskettava tarina. Never let me gon maailmankuvassa on samaa sydäntäraastavaa toivottomuutta kuin John Hillcoatin The Roadissa. Maailmaa ei selitetä, kysymyksiin ei vastata, niitä ei edes kysytä. Pakoon on turha lähteä, ei elämää voi paeta. Eikä varsinkaan kuolemaa.
