Puhuttaessa Walt Disneyn uran alkuvuosista ilmoille tyypillisesti kajahtaa nopsaan vanha kulahtanut klisee, miten kaikki saikin alkunsa hiirestä – viitaten siis Mikki Hiireen. Vaikka ajatus suuren inspiraation syntymisestä mitättömämmistäkin kipinöistä saattaa monesta tuntua hyvinkin dramaattiselta ja innoittavalta, on todellisuus tässä tapauksessa väitetyn kaltainen vain osittain, olihan Disney itse ehtinyt suosikkihahmoaan luodessaan työskennellä alalla jo vuosia sekä luonnostella erinäisiä omana aikanaan suosittuja eläinhahmojakin. Vaikka siis nykymuotoisen Disneyn brändi ehkä saikin alkunsa maskottinsa mukana, löytyy menestyksekkään konseptin takaa todellisuudessa yleisesti uskottua enemmän historiallisia käänteitä ja yllätyksiä.
Waltin animaatioimperiumin asemaa genrensä ehkä tärkeimpänä moottorina ei kuitenkaan voine kukaan kiistää. Klassista animaatiota oltiin tehty jo 1910-luvun alkuvuosista lähtien ennen Disneyäkin, mutta sensaatiomaisen pioneerikautensa jälkeen genre stagnatoitui vuosikausiksi silkaksi temppuilun ympärillä pyöriväksi amatöörimäiseksi hikipajateollisuudeksi. Vasta äänielokuvan murroksen aikoihin Hollywoodin piireissä alettiin Waltin ja Fleischerin kaltaisten visionäärien johdolla järjestelmällisesti kehittämään alan osaamista kunnianhimoisempaan suuntaan. Suuren laman pyyhkäistessä maailman yli animaatioteollisuus alkoi nopeasti vaikuttaa ainoalta alati kasvavalta alalta, mikä edelleen kasvatti lahjakkaiden nuorten sekä pääomien kiinnostusta Waltin ja kumppaneiden bisneksistä.
Disneyn vuonna 1937 ilmestynyt ensimmäinen pitkä elokuva nimeltään Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli sekin paljon enemmän kuin hetken mielijohteesta syntynyt hengentuotos. Tiettävästi Walt itse oli jo vuosikausia pyöritellyt mielessään yksinkertaisen lyhytelokuvabisneksensä kasvattamista suuren maailman mittoihin, mutta alkeellinen tekniikka, puutteellinen rahoitus sekä pula osaajista pakottivat vanhan kunnon viiksivallun tiimeineen hiomaan tarvittavaa osaamista erilaisten lyhyempien projektien parissa. Vuosikymmenen alkupään Disney-lyhäreitä katsoessa pystyykin helposti huomaamaan järjestelmällisen kehityksen yksinkertaisista hupailuista kohti koko illan elokuvan vaatimia teknisiä ja tarinankerronnallisia raameja.
Näin jälkikäteen tarkastellen Lumikki ja seitsemän kääpiötä lienee juonelliselta anniltaan hädin tuskin varhaisia lyhäreitä kimurantimpi elämys. Nimettömässä satumaassa elää Lumikkina tunnettu kuvankaunis prinsessa julman ja äärimmäisyyksiin asti turhamaisen äitipuolensa varjossa. Komean prinssin lähestyttyä Lumikkia kateellinen ja katkera kuningatar päättää hankkiutua nuoresta kilpailijastaan lopullisesti eroon määräämällä metsästäjän ottamaan tämän hengiltä. Lumikki kuitenkin pääsee pakenemaan vainoajiaan seitsemän kääpiön metsämökkiin, jonne vanhaksi noidaksi taikakeinoin muuttunut kuningatar saapuu mukanaan Lumikille tarkoitettu myrkytetty omena, jne…
Lumikin tarina pinnallisimmassa muodossaan ei ole kauhean mielenkiintoinen, mutta Disneyn tekijöiden kuvallinen kerronta, tarinaan tehdyt pienet muutokset ja lisäykset sekä aikansa muusta kulttuurista imetyt vaikutteet ovatkin kiehtovia aiheita sitten senkin edestä. Disney esimerkiksi palkkasi Lumikin animaattoriksi Fleischerin Betty Boop -lyhäreiden veteraanin ja naishahmoihin erikoistuneen Grim Natwickin, joten kahden hahmon välillä on nähtävissä selviä yhtäläisyyksiä. Kiehtovina tarinallisina teemoina mainittakoon vaikkapa peilikuva, joka toistuu elokuvan aikana useita kertoja, milloin peilistä, milloin kaivosta, pesupaljusta tai vaikka omenasta tai myrkkymaljasta. Yksi Lumikin keskeisistä teemoista on ilmiselvän rakkauden ja kauneuden ym. ohella valta ja auktoriteetti: paha kuningatar käyttää pelkoa ja väkivaltaa saadakseen haluamansa, kun taas Lumikki kuvataan hyväntahtoisena ja äidillisenä hahmona – päähenkilö erehtyykin pitämään kääpiöitä kirjaimellisesti orpolapsina.
Kaikenlaisille vanhojen elokuvien ystäville Lumikki ja seitsemän kääpiötä onkin melkoinen aarreaitta. Don Bluth selitti vuosia sitten eräässä haastattelussa, miten varhaisissa Disney-leffoissa on tarkoituksella käytetty hyväksi kauhuelementtejä ja groteskia kuvastoa korostamaan erilaisten kontrastien kautta tarinan sentimentaalisempaa puolta. Lumikista pystyykin helposti bongaamaan vaikka kuinka paljon lainattuja ideoita esimerkiksi saksalaisista ja amerikkalaisista kauhuelokuvista: kuningattaren lepakkolinna luurankoineen ja korppeineen on kuin suoraan Draculasta ja Edgar Allan Poen teoksista, kuningattaren muodonmuutos on lainaa Jekyllistä ja Hydestä, ja noidan groteski ulkomuoto on sekin napattu Nosferatusta. Lumikin maailmaa yleensä vallitsee F.W. Murnaun, Frank Borzagen ja ranskalaisten 30-luvun mestareiden teoksista tuttu ekspressionistinen mystiikka, jossa eläimet ja sääilmiöt reagoivat luonnottoman spontaanisti draaman käänteisiin: kaikki söpöt pikkueläimet rakastavat Lumikkia, ja kuningattarella on seuranaan vain korppikotkia ja rottia, kuoleman hetkellä alkaa välitön vesisade, intensiivisissä kohtauksissa ukkostaa ja salamoi ym.
Oma henkilökohtainen suosikkiyksityiskohtani ja -kohtaukseni Disneyn Lumikissa on kuningattaren spektaakkelimainen muodonmuutos. Alkuperäisessä Lumikki-tarinassa paha kuningatar vain naamioituu pahaksi noidaksi, mutta Disney päätyi tässä kohtaa lisäämään tarinaan ylimääräisiä panoksia. Syy muutokselle on varsin yksinkertainen: perinteisissä saduissa sammakko tai muu iljettävä otus paljastaa lopulta todellisen kauniin ulkomuotonsa tarinan lopussa, kun taas tässä kuningatar tuleekin epäsuorasti paljastaneeksi oman sisäisen rumuutensa muuttumalla vampyyrimäiseksi vanhaksi noidaksi – eli yhdistelmäksi kaikkea, mitä tämä turhamaisuudessaan pelkää ja vihaa itsessään.
Tämä menee nyt jo ihan spoileriksi, mutta erilaisia versioita samasta tarinasta lukeneena hauskin yksityiskohta liittyy aina Lumikin loppuun: eri lähteet eivät nimittäin ikinä tunnu oikein pääsevän yhteisymmärrykseen omenasta, Lumikin kuolemasta ja henkiin heräämisestä: kömpelöimmissä viritelmissä valepukuun pynttäytyneen kuningattaren myrkyttymänä syanidiomena onkin vain takertunut Lumikin kurkkuun, ja lopussa nimettömäksi jäävä prinssi yksinkertaisesti imaisee tavalla tai toisella pahan myrkkypalan pois prinsessan suusta, tiedä sitten tarkemmista yksityiskohdista. Selvästi Disneyllä mietittiin samaa ongelmaa pitkään, sillä tekijöiden oli erikseen alleviivattava, miten mainittu omena myrkkyineen onkin sellainen mystinen taikahedelmä, jonka vaikutus häviää rakkauden ensisuudelmalla. Noidan tarjotessa Lumikille omenaa tämä kertoo kyseessä olevan toiveita toteuttavan omenan, ja kuten tarinan alussa saatiin havaita, Lumikin suurin toive on tulla unelmien prinssin pelastamaksi. Noita tietysti valehteli, mutta toive toteutui silti kuin ihmeen kautta antaen kliimaksille tietyn ylimääräisen ironisen twistin.
Toisin kuin yleisesti kuulee väitettävän, Lumikki ja seitsemän kääpiötä ei ollut ensimmäinen pitkä animaatioelokuva, olihan erilaisia stop motion -kokeiluja nähty ja tehty jo ainakin vuosikymmenen ennen Disneyn taidonnäytettä. Walt Disneyn lempilapsi edusti kuitenkin aikoinaan täysin uutta ja pitkään mahdottomana pidettyä alusta loppuun käsinpiirrettyä genrensä klassista edustajaa, jonka kaltaista taidetta moni puristi pitääkin ainoana oikeana animaationa. Eikä siinä kaikki, sillä jättimäisenä menestyksenä Lumikki käytännössä loi tyhjästä markkinat pitkille animaatioille sekä inspiroi kansaa ympäri maailmaa koko lajityypin mahdollisuuksista: pelkästään länsimaissa Disneyn voimannäyttö innoitti Richard Williamsin ja Don Bluthin kaltaisia animaation tulevia neroja vielä vuosikymmeniä eteenpäin, mutta myös Japanissa varhaiset animen mestarit pitivät Disneyn varhaisvuosien töitä todellisina mittatikkuina ensiluokkaisen animaation saralla.
Suuri osa Disneyn omasta miehityksestä Lumikin takaa lukeutuu sekin kaikkien aikojen suurimpien legendojen joukkoon: Grim Natwick esimerkiksi palasi lyhyen syrjähyppynsä jälkeen Fleischerin studioon ja liittyi myöhemmin Richard Williamsin palkkalistoille työstämään Thief and the Cobbleria, kuten myös tuleva animaatiosuuruus Art Babbitt. Eläinten animaatiosta vastannut, taiteenalansa Michelangeloksi ristitty Milt Kahl kasvoi sittemmin Disneyn ja koko maailman kautta aikain ykköstykiksi alallaan, vanhoilla päivillään Kahl mentoroi mm. Brad Birdiä ja Richard Williamsia. Kääpiöiden designista vastannutta karikatyyrien erikoismies Fred Moorea pidetään vastaavasti yhä yhtenä kautta aikain suurimmista ja ihailluimmista osaajista genrensä riveissä. Suosittelenkin ehdottomasti aiheesta kiinnostuneille mainittujen ja muidenkin Disney-tekijöiden elämänkertoihin ja taiteeseen syvällisempää tutustumista.
Lyhyempään ja vähemmän vaivaannuttavaan muotoon tiivistettynä: Disneyn alkuperäinen Lumikki ja seitsemän kääpiötä on keskeinen pala elokuvataiteen yleissivistystä sekä käänteentekevä historiallinen merkkiteos, ja lähes kaikki Lumikin tekoon osallistuneet ovat alansa ja genrensä suuria legendoja.
Ugh. Olen puhunut.
