Hevinpä sitä nykyään uskoisi, että Geoge Lucas on joskus aikoinaan ollut muutakin kuin katalyytti kokonaisten nuorten nörttimiesten legioonien välisille nahinoille. Nuoruusvuosinaan opiskelijapiireissä vaikuttanut Yrjö vielä intoili ja nikkaroi monenkarvaisten taiteellisten lyhytelokuvien parissa – ja koki harrastustensa puitteissa pienen läpimurronkin: 1960-luvun kapinalliseen nuorisoon vedonnut, dystooppisia kliseitä vapaalla kädellä yhdistellyt Electronic Labyrinth: THX 1138 4EB nosti Lucasin kertaheitolla aikansa puhutuimpien nuorten ohjaajakokelaiden joukkoon yhdessä Francis Ford Coppolan, Steven Spielbergin, Martin Scorsesen sekä muiden kriisiytyneen ja pölymakkaroiden alleen hautaaman Hollywoodin metodeja uudistaneiden ”kauhukakaroiden” joukkoon.
Ensimmäistä pitkää ohjauspestiään Lucas kuitenkin joutui läpimurtonsa jälkeenkin odottamaan vuosikaupalla. Tällä välin itsenäisesti tuotettu Easy Rider löi itsensä läpi ja vakuutti Amerikan elokuvapiirit eurooppalaistyylisen ohjaajakeskisen työtavan sekä nuorison suosiman vastakulttuurin mahdollisuuksista. Uuden aallon harjalla studiopomojen temppuihin kyllästynyt Francis Ford Coppola meni ja perusti oman riippumattoman tuotantoyhtiönsä, American Zoetropen, jonka riveistä löytyi tilaa myös nuorelle George Lucasille, Coppolan läheiselle ystävälle ja kollegalle. Ajan hengen, uuden tuotantoyhtiön suomat luovat vapaudet sekä Lucasin itsensä häpeilemättömän kunnianhimon ja myöhemmät toimintatavat tuntien ei lienekään yllätys, että mies valitsi esikoisohjauksekseen juurikin suositun alkuperäisen tieteislyhärinsä ja laajensi sen pidempään muotoon. Lucasin debyytistä on sittemmin julkaistu myös moneen kertaan editoituja ja digitaalisesti ”paranneltuja” erikoisversioita. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.
Totuttuun Lucasin tapaan käsikirjoitus ei varsinaisesti ole tämänkään taideteokseen vahvinta osa-aluetta, vaan suuri osa kaikesta on lainattu suoraan George Orwellin, Jevgeni Zamjatinin sekä Aldous Huxleyn klassikkoromaaneista, Chaplinin Nykyajasta ja Fritz Langin Metropoliksesta. Tälläkin kertaa numeroiksi latistetut ja tasapäistetyt kasvottomat massat marssivat aamuisin töihin ja iltaisin kotiin, näiden koko elämä alusta loppuun on toimia jättimäisen koneen osina persoonattomien robottipoliisien pitäessä karjan kurissa ja suurta tuottavuutta palvoen. Lucasin taiteellisissa visioissa koko ihmisten maailma muistuttaakin yhtä suurta mielisairaalaa, jonka potilaat pakkolääkitään passiivisiksi ja kuuliaisiksi autoritaariselle järjestelmälle. Lääkkeet voidaan tietysti ymmärtää myös propagandan, huumaavien aineiden, roskaviihteen ja Huxleyn soman vertauskuvaksi, kansojen oopiumiksi. Ihminen luonnontilassaan on arvaamaton ja täynnä kaoottisia intohimoja, koneeksi latistettu medikalisoitu lammaslauma taas mukavan ennustettavissa ja hallittavissa.
Muiden ihmiskoneiden tavoin kaljuksi ajeltu ja valkoisiin sairaalavaatteisiin puetun Robert Duvallin esittämä THX 1138 työskentelee poliiseja tuottavassa tehtaassa. Tämän kanssa asunnon jakaa naispuolinen työläinen nimeltä LUH 3417. Auton rekisterikilpiä muistuttavilla nimillä siunatut hahmot eivät lähtökohtaisesti ole rakastuneita keskenään, sillä tulevaisuuden maailmassa rakkaus ja luonnollinen lisääntyminen ovat kiellettyjä ja estetty kemiallisin avuin. Käpälöityään lääkeannoksiaan kaksikko kuitenkin huomaa hiljalleen heräilevänsä järjestelmän harhoista ja tuntevan vetoa toisiinsa. Orwellin klassikkoa myötäillen loppu tarina onkin käytännössä taistelua kapinallisen vapaan rakkauden sekä sortavan järjestelmän välillä: sankarien lopullisena tavoitteena on pelastaa yksilöllisyytensä, nousta maan alta ja nähdä ensimmäistä kertaa elämässään oikea aurinko.
George Lucas itse on kuvaillut tavoitteenaan olleen tämän teoksensa kohdalla kertoa tarina nimenomaan visuaalisin avuin ja mahdollisimman vähällä dialogilla, ehkä jopa täysin sanattomasti. Valitettavasti jälkimmäinen ei täysin toteutunut, vaikka visuaaliselta voimaltaan THX 1138 erittäin tyylikästä jälkeä onkin. Ilmiselvinä elokuvallisina vaikutteina Lucasin teokselle löytänee ranskalaisen uuden aallon ohjaajista sekä erityisesti Stanley Kubrickista. Homogeenisten massojen marssi ja oleskelu suljetuissa, ahtaissa ja valkoisen steriileissä tiloissa on sellaisenaan mukavan klaustrofobista ja sopivalla tavalla häiritsevää kuvastoa. Tiettävästi kuvauksissa vielä pyrittiin mahdollisuuksien mukaan käyttämään aitoja susirumia kuvauspaikkoja autenttisuuden luomiseksi – samaan tapaan kuin Kubrick teki Kellopeliappelsiinissa. Keskeinen tavoite – tunne katsojan itsensä jahdatuksi tulemisesta – välittyy kuitenkin mielestäni tehokkaammin alkuperäisestä lyhytelokuvasta.
Lucasin debyytin tie valkokankaille ei lopulta ollutkaan niin yksinkertainen kuin Lucas ja Coppola olivat olettaneet. Levityksestä vastanneen Warnerin pomot eivät juurikaan lämmenneet Lucasin näkemykselle, vaan päättivät leikellä elokuvaa miten taisivat ennen lopputuloksen pienimuotoista julkaisua vaatimattomin markkinointikampanjoineen. George Lucas itse ei ymmärrettävästi ollut päättävien tahojen tempusta kovinkaan mielissään, ja mies pitikin jatkossa huolen, ettei Warner kaikista Hollywood-studioista pääsisi lähellekään ainuttakaan tämän myöhemmistä tuotoksista. Sittemmin THX 1138 löydettiin laajemminkin uudestaan tekijänsä myöhemmän menestyksen vanavedessä. Omasta mielestäni Lucasin debyytti kuitenkin on ”niitä muita” ohjaajansa luomuksia huomattavasti kiehtovampi elämys ihan jo silkan robustin ja poliittisen hippityylinsäkin vuoksi.
Aiemmin arvostelemistani elokuvista THX 1138 on selvästi inspiroinut valtavasti ainakin puolalaisen Sulatetut miehet -komedian tekijöitä. En siis liene mielipiteineni yksin.