Gangsterielokuvan kultakausi sijoittuu 1920-1930-luvuville, mutta toisinaan sen jälkeenkin on ilmestynyt muutamia saman lajityypin mestariteoksia. Näistä hyvänä esimerkkinä on jo klassikoksi muodostunut suurteos Kummisetä. Se on yksi viimeisimpiä ”aidosti suuria” Hollywood-elokuvia ja uskomaton saavutus aikana, jolloin lajityyppi oli jo parhaat päivänsä nähnyt.
Elokuva kertoo mafiapomo Don Vito Corleonen (Marlon Brando) sekä hänen perheensä elämästä Amerikassa ja kuvaa mafiatoiminnan vaikeutta pureutuen myös moraalikysymyksiin. Perheeseen kuuluu Donin lisäksi mm. pojat Michael (Al Pacino), Fredo (John Cazale) ja ottopoika Tom Hagen (Robert Duvall).
Kummisetä on erinomainen luonnetutkielma ihmisistä, jotka elävät jatkuvasti rahan ja petosten keskellä ja joiden tehtävänä on perheestään huolehtiminen. Se ei esitä mafiosoja suoranaisina murhaajina, jollaiseksi ne usein tuomitaan, vaan perhettään puolustavina liikemiehinä, jotka koittavat selvitä tässä julmassa maailmassa. Heillä on myös kyky ajatella moraalisesti tavalla, joka maailmasta on vähitellen hiipumassa pois. Tämä näkyy esimerkiksi itse Vito Corleonen hahmossa, joka istuu tyttärensä hääpäivänäkin toimistossaan hoitamalla bisneksiään. Hän tekee muille palveluksia saadakseen joskus itse sellaisia. Corleone on kuin oman työhuoneensa vanki, joka katsoo huokaillen ulos ikkunasta. Tätä paremmin on tuskin koskaan osoitettu, kuinka raskasta, mutta toisaalta palkitsevaa perheestä huolehtiminen on.
Elokuva alkaa sanoilla: ”Uskon Amerikkaan”. Tämän ironisen lausahduksen jälkeen katsoja voi jo arvata, ettei siihen ole tämän elokuvan jälkeen paljoakaan uskomista. Kaikkialla vain rahalla tuntuu olevan merkitystä eikä mikään ole enää henkilökohtaista. Kaikki on vain yhtä suurta bisnestä kun poliisitkin ovat lahjottavissa. Kummisetä onkin tulvillaan yhteiskuntakritiikkiä, mutta ei esitä sitä liian läpinäkyvästi tai itsetarkoituksellisesti, vaan katsojan tulee itse ymmärtää se elokuvaa katsoessaan. Teoksen satiiri on yhä vain ajankohtaisempaa rikollisuuden ja korruption kasvaessa. Kummisetä onkin Hollywoodin viimeisimpiä suurelokuvia paremmista ajoista ja eräänlainen dramaattinen yhteenveto viattomuuden kuolemasta. Viattomuuden menetys näkyy niin Vito Corleonen uurteisilla, väsyneillä ja elämää nähneillä kasvoilla kuin nuoren Michaelin nousussa tärkeäksi osaksi perhettä. Kummisedän tarinan voisi yhdistää tosielämään: Vanha konkarinäyttelijä Marlon Brando, joka itse aikoinaan esitti lukuisia nuorisorooleja, on nyt ikään kuin ottanut tärkeimmäksi tehtäväkseen perheestään, uudesta sukupolvesta huolehtimisen. Hän on kuin mies, jonka ohitse aika ajoi, mutta joka vielä kerran nousee työhuoneensa pimeydestä näyttämään suuret voimansa perheen päänä. Hänen mahtinsa ei tosin tarkoita fyysistä kyvykkyyttä, vaan pikemminkin henkistä voimaa, älyä ja kykyä suorittaa moraalisia valintoja. Juuri tämä tekee hänestä elokuvan keskeisimmän henkilön yhdessä Michaelin kanssa.
Kummisetä ei kuulu niihin teoksiin, joissa väkivallalla pelleillään itsetarkoituksellisesti eikä sen juoni ole mikään tylsä kostotarina. Kyseessä on pikemminkin kuvaus perheestä, joka yrittää kaikin keinoin elää sulassa sovussa toisten mafiaperheiden kanssa. Toisinaan väkivalta kuitenkin astuu kuvaan, jotta asiat saataisin järjestettyä. Tällaiset moraalivalinnat ja toisinaan jopa väkivallan suoranainen välttäminen takaavatkin Kummisedälle erilaisen, mutta hienon pohjan. Elokuvassa puhutaan väkivallasta bisneksenä, mutta kuitenkin taustalla on jatkuvasti henkilökohtainen vakaumus. Etenkin Vito Corleonen kasvoilta voi tämän helposti lukea. Kuten hän itse toteaa, ei hän ole murhaaja, vaikka muut niin väittäisivät. Brando tuo mukaan myös yllättävän taiturimaisesti jollain tavalla gangsterielokuvalle uutta surumielisyyttä. Se ei ole pelkkää katkeruutta tai vihaa, vaan sellaista aitoa ja syvällistä surua, ehkä jopa katumustakin tehdyistä virheistä. Tämä tuo mukaan eräänlaisen uuden syvyysulottuvuuden, jollaista tuskin missään gangsterielokuvassa on ennen tai jälkeen ollut läsnä yhtä vaikuttavasti ja painokkaasti. Vito Corleone kertookin tästä sisäisestä tuskastaan Michaelille ja ikään kuin samalla vapauttaa itsensä Kummisedän tehtävistä elääkseen viimeiset hetkensä rauhassa. Se olkoon hänen palkintonsa.
Francis Ford Coppola on itsekin syntynyt amerikanitalialaiseen perheeseen, joten Kummisetä lienee hänelle siinä mielessä hyvin henkilökohtainen, ellei jopa kaikkein henkilökohtaisin elokuva. Teos onkin yhtä näyttelijätyön suurta juhlaa, jossa Brando lopettelee ja Pacino aloittelee uraansa. Se on sillä tavalla aidontuntuinen näyttelijöiden välinen kohtaaminen ja sellaisena tärkeä kohokohta kummankin miehen uralla.
Satun omistamaan DVD-boxin, jossa tuli mukana Kummisedän lopullinen käsikirjoitusversio ja täytyy sanoa, että vaikka se vaikuttaa lukiessa sekavalta töherrykseltä (esimerkiksi joitakin kohtia on ruksittu ja vuorosanoja vedetty yli, yms. ) niin on se erittäin tiivis paketti. Siitä on karsittu kaikki turhat ja irralliset kohtaukset pois. Tämän vuoksi Kummisetä onkin täynnä valovoimaisia hetkiä, kuten loppukohtaus ja noista hetkistä muodostuu täydellinen kokonaisuus. Sen suuruus syntyy siitä, miten suuret näyttelijät loihtivat ympärilleen dramaattisen tarinan täynnä tuskaa, vihaa, pelkoa, rakkautta ja kunnioitusta, ja vievät sen loppuun saakka tukemalla toinen toistensa osuutta elokuvassa. Se on enemmän kuin klassikko, se on koko kansaa koskeva ajaton elokuvallinen taidonnäyte.
