Eipä ole Willisin Bruce viime vuosina suoltanut erikoisen mielenkiintoista kamaa. Ovathan miehen hahmot yhä edelleen kroonisesti krapulassa, saavat tasaisin väliajoin turpaansa ja onnistuvat kuitenkin aina lopuksi pelastamaan maailman tai jotain muuta, mitä nyt tällä kertaa pitääkään pelastaa, mutta leffat eivät enää ole aikoihin olleet samaa tasoa, kuin kultaisen kahdeksankymmentäluvun loppupuolella ja ”melkein-yhtä-kultaisen-yhdeksänkymmentäluvun” alussa. ehkä pahimpana mokana voidaan pitää sitä, että tämä pelasti Ben Affleckin Armageddonissa.
Mutta keskitytäänpä nyt Panttivankiin. Useat skeptikot tuomitsivat elokuvan väliinputoajaksi jo ennen sen näkemistä, ja kyllähän filkka ikävästi haiskahtaa siltä, että sen tarkoitus on vain tuoda vanha kunnon Bruce suuren yleisön mieliin ennen seuraavia suurhittejä, kuten pian ensi-iltansa saavaa mustavalkoista sarjakuva-adaptaatio Sin Cityä ja ilmeisesti vihdoin toteutuvaa Die Hard nelosta. Mutta vaikka elokuvan tarkoitusperä olisikin näin härski, on se silti erittäin nautittavaa viihdettä, eikä kalpene yhtään vertailussa niiden 1990-luvun alkupuoliskon klassikoiden kanssa. Alkuperäiselle Die Hardille Panttivanki ei silti pärjää, mutta sellaistahan nyt ei voi olettaakaan.
Bruce on toki niitä miehiä, joita pidetään roolista huolimatta vain Bruce Willisinä. Lukuunottamatta ehkä roolia John McClanena, jolloin hahmo tuntuu sentään olevan se originaali veikko, joka loi Brucelle lähtemättömän mallin, ei toisinpäin. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, on Willisin filmejä aina mukava katsella: Tiedät kyllä, mitä tuutista on tulossa. Ja niin tälläkin kertaa.
Nyt silmiään siristelevä, käheästi, hiljaa sekä vähän puhuva ja hieman rähjäisen näköinen sankarimme on nimeltään Jeff Talley, entinen SWAT-mies ja panttivankitilanteissa käytettävä neuvottelija, joka mokaa pahasti, saa kolme kuolemaa omalletunnolleen ja muuttaa pikkukaupunkiin sheriffiksi. Perheen kanssa on ongelmia, kun teini-ikäinen tyttö angstaa oikein urakalla ja vaimo ei vaan ymmärrä. Onneksi kaupunki on sentään hiljainen ja rauhallinen. Mutta sitten normaalisti alkanut maanantai muuttuu suoranaiseksi Helvetiksi: Pari typerää nuorisorikollista ottaa rikkaan perheen panttivangikseen yritettyään ryöstää näiden autoa. Yksi pojista ampuu paikalle tulleen poliisin, ja homma luiskahtaa käsistä. Pian perheen talo on piiritetty, ja Jeff joutuu taas neuvottelijan hommiin. Ei juma, miten tässä TAAS pääsi käymään näin?
Niinpä, tämähän on Die Hard, mutta tällä kertaa Bruce hoitaa hommia ulkopuolelta. Eikä siinä mitään, sillä homma on vedetty viimeiseen asti tyylillä. Visuaalisesti leffa on erinomainen. Värimaailma on upea, kamera-ajot hienoja ja hidastuksiakin osataan käyttää tyylikkäästi, kornius on tästä kuulkaa kaukana. Juoni ei toki sinällään tarjoa mitään uutta, mutta siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain, väliin ei ängetä turhia sivujuonia ja suvantovaiheet puuttuvat kokonaan, mikä on hyvin kunnioitettavaa, sillä nuo kaksi asiaa ovat eniten vaivanneet uusia toimintaelokuvia. Kuten myös se inhottava, väkisinväännetty hehheh-huumori, joka loistaa poissaolollaan. Mahtavaa!
Suoraan ilmaisten: Panttivanki on perinteinen toimintatrilleri, joka ei turvaudu autohurjasteluihin, extreme-kikkoihin, rap-musiikkiin tai koomisiin sivuhahmoihin. Elokuva tempaa katsojan mukaan heti alusta alkaen, ja pitää otteessaan loppuun asti. Tosin viimeisten minuuttien ”liekehtivä Helvetti” ampuu hieman yli mässäilyssään, mutta aivan viimeinen kohtaus hylätyssä baarissa on taas aivan täyttä rautaa.
Laadukasta viihdettä ei ole koskaan liikaa, niin se vaan on. Ja Panttivanki on viihde-elokuvana ”parasta A-ryhmää”, mikäli sallitte lainauksen eräästä hyvin tutusta suomalaisesta sketsisarjasta. Toivotaan, että filkka palauttaa Willisin Brucen takaisin pinnalle ja että mies saa taottua vielä useita tällaisia actionpaketteja meidän iloksemme. Suosittelen ehdottomasti.
