The Truman Show, jonka käsikirjoittaja löytyy myös tämän leffan takaa, on nostettu arvoon arvaamattomaan jo aikapäivät sitten. Sen päätähteä, Jim Carreytä, jaksetaan kehua kunnes kaikki maailman televisiot napsahtavat lumisateelle ja viimeinen ahkeraliisa kuihtuu ikkunalaudalleen. Mutta S1m0nea ei kukaan varmasti silloin enää muista. Sääli hyvää leffaa, sillä jollakin omituisella tavalla se tuntui ainakin allekirjoittaneelle läheisemmältä kuin The Truman Show’n esittämä maailma. Tässä elokuvassa on sentään yksi sellainenkin hahmo, johon voi kokea samaistuvansa. Nimittäin Al Pacinon vaihteeksi maneereitta tulkitsema Viktor Taransky.
Viktor Taransky, jonka nimikin jo viittaa sellaisiin visionääreihin kuin Tarantino ja Tarkovski, on epäonnistunut ohjaajasuuruus. Epäonni potkii miestä myös yksityiselämässä, sillä hänen vaimonsa (Keener) on halunnut hänestä eron. Miehen uuden elokuvan päätähti (Ryder) diivailee itsensä ulos projektista aivan sen loppusuoralla, eikä kukaan halua tulla neitokaisen tilalle. Kaiken huipuksi Taranskya ahdistelee epämääräinen tietokonenörtti, joka väittää kuolevansa kohta. Taranskyn risukasaan alkaa kuitenkin paistaa aurinko, kun hän perii tältä samaiselta hyypiöltä Simulation One:n. Siitä Taransky muokkaa itselleen S1m0nen (Roberts), täydellisen näyttelijättären, joka ei taatusti jätä miestä pulaan kesken leffanteon. Mutta voiko virtuaalitähteä rakastaa ja ennen kaikkea: voiko yleisöltä salata, että S1m0ne on pelkkää pikseliä koko babe?
Vaikka virtuaalinäyttelijää esittääkin malli Rachel Roberts, on tällaisen täydellisen näköisen ja tietyllä tapaa heikomman näyttelijän näkeminen juuri tässä roolissa hyvä. Jos roolissa olisi vaikkapa Nicole Kidmanin kaltainen tähti, S1m0nen taakse kätkeytyvä vitsi saattaisi jäädä huomaamatta. Voisi myös käydä helposti niin, että katsoja odottaisi näkevänsä S1m0nen sielun. Tämä johtaisi väistämättä koko elokuvan kompuroimisen keskinkertaisuuden pimeimpään kuoppaan. Sieltä voi hakea esimerkkejä saman tyyppisistä tapauksista. Sen, joka katsoo tätä elokuvaa, ei tarvitsekaan uskoa S1m0neen, vaikka elokuvan yleisömassat uskoisivatkin. Yhtä lailla Leigh ja Gable voivat uskotella meille keskinäistä rakkauttaan flikassa Tuulen viemää, olematta kuitenkaan todellisuudessa lähelläkään aviota. Toiselta tuntuisi, jos meille varsinaisen Tuulen viemään sijasta tarjottaisiinkin autenttista kuvaa itse kuvaustilanteesta. Eihän elokuva ole kuin eräänlainen kuva meidän maailmastamme. S1m0ne on näin ollen karkea piirros, jonka tulisi herättää intoa analyysiin ja yhteiskuntakriittisyyteen. Jopa silloin, kun Rachel Roberts tuntuu liian muoviselta ollakseen suurstarba S1m0ne, yrittäkäämme muistaa, että kyse on vain kontekstistamme.
Tämä leffa nostaa esiin kysymyksiä, ei pelkästään digitaalisesti luoduista näyttelijöistä, mutta myös mm. persoonallisuudesta, riippuvuudesta ja yksinäisyydestä modernissa maailmassa ja tietenkin sen ehdoilla. Isojen kysymysten rinnalla elokuvan kliseet (esim. tietokoneviruksen tuhoaman järjestelmän pystyy korjaamaan käden käänteessä) ja päätähden korostetun mainio rooli tuntuvat vähän toisarvoisilta. Sitä paitsi S1m0ne tarjoaa syvyyksiinsä nähden herkullisia ja jopa hauskoja tilanteita pitkin matkaa, joten puuduttavan tylsäksi rainaksi sitä ei voi sanoa.
Aivan tuulesta temmattu juttu S1m0ne ei muuten ole. Japanissa kyhättiin takavuosina (1996?) Kyoku-niminen naistähti, joka oli ja on aivan yhtä todellinen kuin tämän elokuvan nimihenkilö.
