Kuvitellaanpa, että elettäisiin 1960- ja 1970-lukujen taitetta, aikaa, jolloin ihminen oli vasta ottamassa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan avaruuden ihmeellisyyteen. Tulevaisuus näytti tieteen kannalta ehkä jopa ihmeellisemmältä mitä tämän päivän kvanttitekniikka ja biotekniikka sovelluksineen lupaavat. Mitä kaikkea avaruudesta löytyisikään, mitä riskejä ihminen ottaisi matkatessaan halki loputtoman avaruuden?
Tuota aihetta käsitteli Michael Crichtonin 1969 valmistunut läpimurtokirja. Lääketieteellisessä vasta opiskelleen nuoren miehen novellista tuli hetkessä jättimenestys. Olihan esim. AIDS vielä kokonaan tunnistamatta ja virustutkimus varsin alkukantaista tähän päivään verrattuna. Sen verran pitkälle kehittänyttä se kuitenkin oli, että yhdistettynä ihmisen itsetuhoiseen ja pelottavaan kunnianhimoon, Andromeda strain virusuhkineen oli pelottava näkemys tulevaisuudesta.
Ei siis ollut yllätys, että jo palkitun kirjailijan teokseen tartuttiin innolla. Sen sijaan ohjaaja, joka tarttui työhön, oli pieni yllätys. Orson Wellesin Citizen Kanen editoijana ja Sound of Musicin ohjaajana paremmin tunnettu Robert Wise ryhtyi siirtämään tarinaa valkokankaalle. Vuonna 1971 juuri President of the Directors Guild of America eli DGA:n johtoon valitun ohjaajalegendan raina oli lopulta valmis. Andromeda uhkaa sai osakseen varsin suurta arvostusta ja scifipiireissä sitä verrattiin jopa kolme vuotta aiemmin ilmestyneeseen Kubrickin jumalaiseen 2001: avaruusseikkailuun.
Andromeda uhkaa noudatti uudenlaista esittämistapaa, joka yllätti yleisön. Se oli kuin valtaisa dokumentti, joka kuvasi ihmiskunnan kriittisimpiä hetkiä. Se ei edennyt nopeasti, mutta tieteellisen kylmästi ja jäätävästi edetessäänkin se oli mullistuttava. On sanottu, että Andromeda strain, ilmestyessään keskellä hippiaikoja ja reikäkorttitietokoneita, oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Silti tuoreessa muistissa olleet avaruusmatkat olivat sopivina pelottteina. Ja mistäs se raina nyt sitten kertookaan…
Tuntemattoman esineen ilmoitetaan pudonneen keskelle New Mexicon Piedmontia. Vastoin ennakkoarvailuja, esine tunnistetaan nopeasti satelliitiksi nimeltä Scoop VII. Pelottavinta tapauksessa on kuitenkin se, että koko pikku kylä, joka putoamisen joutui todistamaan, näyttää kuolleen täysin tuntemattomasta syystä. Uhrien veri on muuttanut koostumustaan täysin, ja koko paikasta löydetään vain kaksi eloonjäänyttä: pieni vauva ja alkoholisti. Tuntematon uhka tuntuu leviävän nopeasti ja kierolla tavalla, miksi siis juuri nuo kaksi henkilöä ovat selvinneet? Hetkessä USA:n on julistettava hätätila ja kansainvälistä kriisiä varten suunniteltu neuvosto joutuu elämänsä suurimman ongelman eteen. Heidän on selvitettävä ongelma maanalaisessa epidemioihin erikoistuneessa erikoislaboratoriossa 96 tunnissa ennen kuin tuntematon organismi leviää.
Wise ei juurikaan hukkaa Crichtonin epäuskoa tieteen suurimpien sovellutusten voimaan, vaan loppu on huikaiseva. Väliin on yritetty änkeä värinöitä actionfaneille, mutta hassusti joukosta erottuva episodi ei haittaa menoa. Kolmekymmentä vuotta on paljon aikaa, mutta radikaalisti muuttuneet ajat vain lisäävät leffan kulttiarvoa. Taustalla surisevat Gil Mellen ohjelmoimat tietokoneininät ovat mannaa korville ja lisäävät piinaavaa tunnelmaa.
Andromeda uhkaa on monelle scififanille kuin raamattu, mutta vanhoja rainoja hiemankaan vihaavalle tai nopeiden toimintaleffojen turruttamalle henkilölle se varmasti on kauhea kokemus. Leffa ei yritä missään vaiheessa vääntää tieteestä mediaseksikästä räiskettä, kuten eräs Jerry Bruckheimer tapaa spektaakkeleissaan tehdä. Se vain kulkee eteenpäin kauniisti siellä jossain tieteen totisimman kohdan ja mielikuvituksen rajamailla. Harmaalla alueella, voisin sanoa, ellei eräs karpaasi olisi moista ilmaisua vesittänyt. Upea leffa, ja allekirjoittaneelle 1970-luvun kovimpia pätkiä. Nostalgia-arvotkin ovat maksimissa, eikä vähiten karmiininpunaisten laboratoriokäytävien vuoksi. Nerokasta!
