Dario Argento, tämä giallojen kruunaamaton kuningas, sortui 90-luvulla tekemään mitä käsittämättömintä kuraa. The Stendhal Syndrome sekä ohjaajan umpipaska versio Oopperan kummituksesta, takasivat sen, että ysäri oli ohjaajan ehdottomasti tuotannollisesti vähäisintä aikaa. Silti vuosikymmenen alussa mies ehti tehdä mielenkiintoisen giallon. Mutta sortuiko Trauma samankaltaisiin ylilyönteihin kuin muutama vuosi myöhemmin valmistunut The Stendhal Syndrome?
Aura Petrescun (Asia Argento) vanhemmat järjestävät spiritismi-istunnon, jonka tarkoituksena on selvittää ihmisten päitä keräävän ”Headhunter -murhaajan” henkilöllisyys. Asiat eivät kuitenkaan meni aivan nappiin, kun murhaaja ilmaantuu paikalle ja tappaa tyttöpolon molemmat vanhemmat.
Dario Argenton ensimmäisessä jenkkituotannossa on näkyvissä selkeää laskusuhdannetta. Trauma on ihan pätevä giallo. Sen juoni on loppuun asti jännittävä, mutta ei loksauta leukaluita irti toisistaan. Muutamissa kohdissa homma yltyy niin mielenkiintoiseksi, että melkein unohtaa katsovansa Argenton 90-luvun elokuvaa.
Valitettavasti siihen jäävätkin elokuvan ansiot. Ilman hyvin kasassa pysyvää juontaan Trauma olisi todella huono. Näytteleminen ei ole umpisurkeaa, mutta valitettavan huonoa. Ohjaajan tytär Asia selviää roolistaan parhaiten, vaikka ympärillä on vain puupökkelöitä ja tuppisuita. Näyttelijöiden ohjaaminen ei ole koskaan ollut Argenton vahvin ominaisuus, mutta nyt siltäkin olisi toivonut enemmän.
Varsinkin Brad Dourifin roolisuoritus jää turhan pieneksi. Miehen loistavaa potentiaalia ei todellakaan hyödynnetä. Sikäli sääli, sillä Dourifin kaltainen b-luokankuningas olisi voinut tuoda elokuvaan paljon kaivattua laadukasta näyttelemistä.
Se, missä kuitenkin mennään vielä näyttelemistäkin pahemmin mönkään. on visuaalinen puoli. Kaikki ohjaajalle tyypilliset hienot kuvakulmat ja kamera-ajot ovat poissa. Liekö syynä jenkkien typerä tuotantomylly vai Argenton laiskistuminen. En pysty ymmärtämään, miten tällä osa-alueella on onnistuttu ryssimään näinkin pahasti. Ainoastaan alussa nähtävä vanhempien murha ja murhaajan pakeneminen paikalta on toteutettu loistavasti.
Gorekin on onnistuttu pilaamaan liian samankaltaisilla tapoilla. Efekteissä ei ole mitään valittamista, mutta nähtyään murhaaja repivän neljännen pään irti samaa asetta käyttäen, voi alkaa epäilemään tekijätiimin mielikuvitusta. Sentään Dourif saa lähteä ansiollisesti eri tavalla, jota voi pitää Argenton ironisena tribuuttina omalle elokuvalleen, Deep Redille.
Kokonaisuutena Trauma jättää sekavan fiiliksen. Tämän elokuvan olisi voinut ohjata kuka tahansa. Argenton nimen käyttäminen antaa elokuva enemmän näkyvyyttä, mutta missä näkyy ohjaajan kädenjälki? Ei missään! Elokuvan ponnettomuus jää harmittamaan, koska tässä olisi ollut potentiaalia paljon parempaankin.
