Kokonaisuutena The Hunger on iso kysymysmerkki.

18.11.2009 21:16

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:The Hunger
Valmistusvuosi:1983
Pituus:100 min

The Hunger on Tony Scottin ensimmäinen pitkäelokuva. Scott on tunnettu epätasaisuudestaan. Ohjaajan parhaimmat elokuvat ovat loistavia, mutta huonoimmat ovat todella heikkoja. Hyvänä esimerkkinä toimii True Romance, kun taas vastapainoa voi hakea dominonkaltaisesta pökäleestä. The Hunger on ennakkoasetelmistaan huolimatta mielenkiintoiselta vaikuttava teos. Vampyyrigenre oli vahvimmillaan 80-luvulla, kun ideaa alettiin viemään kauemmas sen alkuperästä.

The Hunger starttaa ihan lupaavasti. Kasarimusiikki pauhaa taustalla, kun Bowie ja Deneuve järjestävät pienimuotoiset orgiat. Alku on lupaavuudestaan huolimatta kovin sekava. Leikkauksia on liian monta ja ne hyppivät paikasta toiseen. Eikä katsoja tiedä, missä mennään. Lopulta kohtaus päättyy teurastukseen, jossa vampyyripariskunta päättä muiden ihmisten päivät pidentäen samalla omiaan. Seuraavaksi tarinan keskiöön nousee Bowien esittämä John, joka alkaa yllättäen vanheta radikaalisti. Tätä ei millään tavalla selitetä, mutta Deneuven esittämä Miriam ei tästä hetkahda. Tarinaan tuodaan vielä mukaan Sarandonin esittämä lääkäri, Sarah, johon John yrittää ottaa yhteyttä, kun alkaa vanheta. Lopulta John katoaa Sveitsiin, johonkin erikoissairaalaan. Katoamisen jälkeen Miriam luo suhteen Sarahiin.

The Hunger saattaa vaikuttaa herkullisen hyvältä. Sitä se ei kuitenkaan ole. Tuntuu kuin Scott ei olisi osannut päättää, tekeekö hän elegantin kauhutarinan vai kasarikauhistelun. Niinpä tarina poukkoilee näiden kahden välimaastossa, josta jää hyvin sekava fiilis. Kasaria olisi kaivattu enemmän, mutta toisaalta tässä tapauksessa eleganssi olisi saattanut toimia jopa paremmin. Vampyyrigenre on hyvin vaikea tapaus. Sinänsä katsojat arvostavat klassisempaa lähestymistapaa, mutta silti toivovat samalla elokuvan tarjoavan jotain uuttakin.

Sillisalaattina kurkusta alas tippuva The Hunger ei vain vakuuta. David Bowielta olisi odottanut enemmän, mutta tämä tuskin oli miehestä itsestään kiinni. Scott antaa aivan liian vähän aikaa Bowien hahmon kehittämiselle. Hänessä olisi nimittäin ollut valtava potentiaali jopa elokuvan pääliköksi. Nyt Bowien läsnäolo tuntuu vain päälle liimatulta pakolta, jotta Deneuven ja Sarandonin suhdetta saadaan syvennettyä. Tämä asetelma ei toimi alkuunsakaan. Näyttelijöiden välillä on pientä kemiaa, mutta sekin jää sekavan tarinan jaloissa turhan vaisuksi. Lesboromanssilta olisi kuvitellut paljon enemmän. Kuvitelmaksi se nyt jääkin. Pari ”rakastelukohtausta” sekä Sarandon yläosattomissa ovat tietysti pientä balsamia haavoihin, mutta eivät auta pitkään.

Pientä lohtua ummehtunut kerronta sentään antaa. Se ei nimittäin missään vaiheessa alleviivaa, että hahmot olisivat vampyyreja. He ovat ikuista elämää tavoittelevia nuoria, jotka ovat löytäneet ratkaisun kaipuuseensa. Ainakin yksi on siihen ratkaisun löytänyt. Muut tuntuvat olevan vain hetken aikaa Deneuven rinnalla, kunnes magia loppuu ja vanheneminen tapahtuu todella nopeasti. Vaikka elokuvan henkilöt eivät virallisesti kaiketi ole vampyyreja, jää heistä kuitenkin sellainen kuva. Pelkästään verellä eläminen tuo jo Jumalan hylkäämät otukset mieleen. Rajoja rikotaan, joka kuuluu asiaan. Scottin vampyyrit eivät pelkää päivänvaloa tai ristejä. Päinvastoin Bowie porhaltaa auringonvalossa hyvinkin paljon ja kantaa kaulassaan muinaista egyptiläistä ristiä. Myöskin kulmahampaat loistavat poissaolollaan. Ainakin Bowien kohdalla tämä on sääli, sillä miehellä on omasta takaa aivan pirun hienot kulmahampaat.

Kokonaisuutena The Hunger on iso kysymysmerkki. Sillä on ilmeisen suuri tunnearvo Tony Scottille, joka ei valitettavasti välity aivan katsojaan asti. Kaikki tietävät, että nuorempi Scott ei ole mikään takuuvarma ohjaaja, mutta silti tältä oli lupa odottaa enemmän. Kohtuullisen hyvä näyttelijäkaarti yhdistettynä vampyyritarinaan antoi odottaa enemmän. Raiskasiko tuotantoyhtiö Scottin originaalin vision, pakottamalla elokuvan näyttämään liian modernilta. Vaikea sanoa, mutta päälimmäiseksi tunteeksi elokuvasta jää sekavuus. Seuraavana pinnalle nousee vitutus. Tästä olisi ollut parempaankin.

Arvosteltu: 18.11.2009

Lisää luettavaa