Näin Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta-vision kääriessä kokoon hillittömästi rahaa on hyvä katsahtaa aliarvostettuun piirrettyyn vuodelta 1978. Tolkienin kirjoittamaan eepokseen pohjautuva, Ralph Bakshin ohjaama animaatioleffa kärsi rahapulmista, eikä koskaan valmistunut kokonaisena. Useimmat Tolkien-puristit käänsivät selkänsä filmille eroavaisuuksien takia, eivätkä kirjaan tutustumattomatkaan siihen oikein rakastuneet.
Hobitti Frodo Reppuli lähtee kiikuttamaan läpeensä pahaa Sormusten Sormusta mustaan Mordorin maahan. Matka näyttäisi alusta asti tuhoontuomitulta, mutta houkan toivoa on. Mukana menossa ovat Frodon ja hänen ystäviensä lisäksi Gandalf-velho, ihmiset Aragorn ja Boromir, Gimli-kääpiö sekä Legolas-haltia.
Kirjasta valkokankaalle leffa on siirtynyt oikeastaan yllättävän hyvin. Elokuva kertoo katsojalle kolmessa tunnissa saman, mihin Jacksonilta meni kuusi (kaksi ensimmäistä leffaa), eikä liian nopealla tempolla tai pahemmin juonta karsien – oikeastaan hahmoilla on tässäkin riittävästi tilaa ja kirjan tunnelma on säilynyt kumman hyvin. Seuratessaan kirjasta leffaksi-muutoksia huomaa, että uusi versio on Bakshin elokuvasta napannut idean jos toisenkin.
Taru Sormusten Herrasta toteutettiin erikoisella Rotoscope-tekniikalla, jossa kohtaukset näyteltiin ja animaatio piirrettiin päälle. Suurimman osan ajasta tyyli toimii hyvin, mutta suurissa joukkokohtauksissa pelkkä värien lätkäiseminen kuvan päälle tekee silmille suorastaan pahaa. Nukutuspiikkiä vastaavaa Helmin Syvännettä lukuunottamatta jälki on kuitenkin siedettävää katseltavaa.
Hahmojensa suhteen elokuva on osittain jopa parempi kuin uudempi, osittain taas naurettava. Suurin osa Hobiteista on pulleita ja tyytyväisyydenhaluisia kuten kuuluukin, Aragorn ikäisensä ja örkit karvaisia. Vastapainoksi Saruman näyttää Joulupukilta, Legolas hevoseltaan ja Sam Quasimodolta. Leffa sisältää myös harmillisen paljon järkyttävää ääninäyttelyä.
Se mikä Bakshin leffassa mättää kesken jäämisen lisäksi eniten on järjetön ja täysin turha kirjan tapahtumien muuttelu. Elokuva lienee nautittavampi, jos kirjaa ei ole lukenut: näin ei tule välttämättä kiinnittäneeksi huomiota pariin koomiseen homohobittiin (Frodon ja Samin nuotiokohtaus), nimien outoon ääntämiseen (Saruman/Aruman) sun muihin enemmän tai vähemmän oudoksuttaviin seikkoihin. Toisaalta loppu jää tällöin ärsyttävämmin auki.
Ei Bakshin leffa nyt sentään toivoton tapaus ole, tässähän on hyviä oivalluksiakin. Kaikkiahan ei koskaan voi tällaista kirjaa filmatisoidessa miellyttää, joten koko urakkaan ryhtyminenkin on hatunnoston arvoinen teko. Sääli, ettei elokuva koskaan valmistunut kokonaisena.
