On toisaalta ymmärrettävää, miksi Clint Eastwoodin tähdittämä, ohjaama ja tuottama Gran Torino ei ollut mukana Oscar-kisassa. Leffa, jonka päähenkilö tarttuu hanakasti aseeseen ja niistä syistä kuin hän sen tekee, ei välttämättä ole kaikkein haluttavin Oscar-ehdokas. Olkoonkin, että Clint on rautaa ja Gran Torino esimerkiksi huomioitiin kriitikoiden puolelta (Critics Choice Award -ehdokkuus Eastwoodille itselleen parhaana näyttelijänä).
Gran Torino on draamaelokuva, jonka arkipäiväinen dialogi nostaa hymyn melko varmasti useimpien katsojiensa kasvoille. Gran Torino on myös haikea elokuva, ei pelkästään siksi, että Clint Eastwood on jo iällä, vaan erityisesti sisältönsä takia. Murheelliset jengitappelut, sukupolvien väliset kuilut ja ennakkoluulot Eastwood tuo esiin rauhallisella ja liki minimalistisella tavallaan. Kun Gran Torinossa vedetään esiin yksi ase, jonkin toisen ohjaajan elokuvassa samaa lopputulosta haettaisiin kymmenellä tuliluikulla. Mutta mitä turhia, tulee se asia vähemmälläkin selväksi. Gran Torinon sanoma on lopulta rauhanomainen.
Elokuvan keskiössä on vanha sotaveteraani, leskimies (Eastwood), joka ”murisee” kaikille koiransa puolesta. Puolalaisen nimen omaava Walt Kowalski haluasi vain olla rauhassa, kun omat pojat ja heidän perheensä eivät häntä siedä ja naapurustokin vilisee nykyään ”mutiaisia” ja ”keltanaamoja” (Kowalskin käyttämiä ilmauksia). Kowalski kokee olevansa aito amerikkalainen ja hän puolustaa reviiriään tarpeen tullen vaikka väkivalloin. Naapurin hmong-kansaa edustavan Thaon (Vang) yritys varastaa herra Kowalskin silmäterä, vuoden 1972 Gran Torino, panee alulle kuitenkin jotain, jota eivät edes Kowalskin omat pojat olisi arvanneet.
Eastwood ohjaa Gran Torino -elokuvaansa kuin autoklassikkoa – hötkyilemättä ja vaalien. Samoin hän tuntuu tekevän herra Kowalskille, jota ei suotta ole tituleerattu Harry Callahanin iäkkäämmäksi versioksi. Walt Kowalski on tiukka tyyppi, joka ei pelkää harjoittaa oikeutta omin käsin. Toisaalta hän on myös tyyppi, joka iästään huolimatta pystyy kasvamaan henkisesti. Eastwoodin omaa, pääasiassa hienovaraista tulkintaa katsellessa ei voi kuin harmitella, että leffan sivurooleissa ei aina ylletä läheskään samaan.
Millään lailla maata järisyttävä Gran Torino ei elokuvana ole. Se ei ole taiteellisesti erikoisen erinomainen, eikä esitä mitään erityistä kantaa muukalaisvihakeskustelulle tai asehulluudelle. Sen seurassa kuitenkin viihtyy ja onnistuupa Gran Torinon tarina myös olemaan koskettava. Leffaa voisi suositella sekä Likaisen Harryn ystäville että Hiljaisiin siltoihin tykästyneille, sillä molempien aineksia löytyy myös Gran Torinosta kompaktissa paketissa.
