Vuonna 1963 koko maailma järkyttyi kun Dallasissa ihailijoitaan tervehtinyt USA:n presidentti John F Kennedy ammuttiin autoonsa. Lee Harvey Oswald niminen mies sai syyt niskoilleen, mutta jo varhain rupesi kuhisemaan salaliittoteorioita, jota edesauttoi piirisyyttäjä nimeltä Jim Garrison.
JFK -avoin tapaus on yli kolmituntinen tositapahtumiin perustuva elokuva, joka kuvaa Garrisonin (Costner) taivalta yrittää paljastaa hallituksen osuus Kennedyn salamurhaan. Garrison on käytännössä katsoen yksin koko USA:n hallitusta vastaan. Välit kiristyvät työtovereihin, eikä edes Garrison perhe tahdo pysyä miehen rinnalla. Mystinen herra X (Donald Sutherland) vihjailee Garrisonille tapauksen todellisia taustoja ja Garrison rupeaa rakentemaan vaarallista palapeliä yrittäen samalla saada ihmisiä vakuuttumaan ettei Oswald (Gary Oldman) pystynyt murhaamaan Kennedyä yksin. Oikeuden eteen tuodaan homoseksuaali liikemies Clay Bertrand (Tommy Lee Jones), jonka osuutta murhaan Garrison yrittää todistaa.
Oliver Stone on melko moni-ilmeinen ohjaaja, joka näyttää jälleen taitonsa JFK:ssa. Yli 3 tuntia on pitkä aika, varsinkin kun kyseessä on tämänkaltainen pohdiskeleva elokuva. Stone onnistuu kuitenkin enemmän kuin hyvin. Heti alusta asti katsojaa ryöpytellään miten milloinkin, eikä tylsistyminen tule edes mieleen. Ehkä leffassa on kohtauksia, joiden poisnaksauttelu ei olisi juonta mitenkään haitannut, mutta nykyisilläkää pituuksilla leffa ei missään vaiheessa puuduta. Taitavasti Stone riputtelee rösöisiä mustavalkokuvia lisäämään realismia. Kikka toimii enemmän kuin hyvin ja kun tämä sekoitetaan vielä ihkaoikeaan kuvamateriaaliin ei uskottavuusongelmia synny. Leffa pistää oikeasti pohtimaan ja tekee melko selväksi ettei Oswald ollut muuta kuin syntipukki. Elokuva ruoskii Yhdysvaltojen hallitusta ankaralla kädellä ja saa sen näyttämään todella mädältä. Tiedä sitten kuinka paljon leffa pysyy faktoissa, mutta täyttä humpuukkia se ei nyt ainakaan ole. Pitkät ja melko eleettömät kohtaukset saadaan mielenkiintoisiksi, eikä mitkään salaliittoteoriat tunnin hatusta kiskastuilta. Ihmissuhteetkin saadaan näyttämään realistisilta, eikä siirapissa liotetuilta kliseiltä. Elokuva vaatii todellista keskittymistä että pysyy kärryillä, mutta se on kyllä sen arvoista.
Elokuvassa esiintyy melkoisia staroja, joten näyttelijäpuoli ei voi olla muuta kuin hyvä. Kevin Costnerin vaihtelevalla uralla JFK on aikalailla positiivinen suoritus, varsinkin loppua kohti Costner parantaa rooliaan. Kevin Bacon tekee myös kiitettävän roolin, vaikka herran osuus jääkin pieneksi. Kuitenkaan Baconin roolisuorituksesta ei jää paha maku suuhun. Sissy Spacek rouva Garrisonina on enemmän kuin täydellinen valinta rooliin. Joe Pesci jaksaa huutaa ja meuhkata yhtä innokkaasti kuin ennenkin, silti sortumatta ylilyönteihin. Stoneleffojen vakiokaartiin kuuluva Tommy Lee Jones tekee myös ihan kiitettävän roolin, vaikka hänen hahmonsa vaikuttaakin hieman kliseiseltä, ainakin välillä. Jones saa silti hahmoonsa sitä eloa, joilla huonommin kirjoitettua hahmoa voidaan paikata. Donald Sutherland tekee ehkäpä elokuvan parhaan roolin nimettömänä herra X:nä, jonka pitkät repliikit ovat kuin suoraan Sutherlandin suuhun kirjoitettuja. Näyttelijäosuus(kin) on siis kunnossa, eikä hommaa pahenna yhtään (suurimmaksi osaksi) hyvin kirjoitetut henkilöhahmot. Kapelimestarin hommia heiluttelee aina yhtä mainio John Williams, jonka normaalia sankarittomammat musiikit tukevat hyvin rauhallisia kohtauksia. Alkutekstienkin aikana hyrräävä rummutus on yksinkertainen ja jopa tylsä, mutta istuu silti enemmän kuin hyvin leffan yleisilmeeseen.
Kaikenkaikkiaan JFK – avoin tapaus on hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty elokuva yhdestä USA:n suurimmista mysteereistä. Aiheesta, josta tuskin päästään ikinä yksimielisyyteen.
nimimerkki: Siperia Jones
