Julkkismeedio Lydia Deetz (Winona Ryder) saa kutsun palata takaisin kotiinsa ihan ehdassa kummitustalossa. Samaisen kutsun myötä saapuu paikalle aviomiesehdokas ja manageri Rory (Justin Theroux). Paikassa asuu yhä taiteilijakahko, äitipuoli Delia (Catherine O’Hara). Syy kutsuun on suvun patriarkkaa kohdannut epäonnen puuska ja kahko suku myös raahaa paikalle tyttökoulun teräväkielisemmän hylkiön, Astrid Deetzin (Jenna Ortega). Samoihin aikoihin talonmies (Danny De Vito) joutuu haaverin kohteeksi tuonpuoleisessa ja tästä suorana seurauksena irti pääsee Delores (Monica Bellucci), jonka tähtäimessä on useiden pätevyyksien entinen biomanaaja (Michael Keaton). Entinen biomanaaja on ykyinen puhelinkeskuksen pikkupomo (jonka nimi vapaasti kääntäen on Kuoriaismehu, joskin se viittaa punaiseen ylijättiläiseen Orionissa). Asianmukaisesti Halloweenin aikaan alkaa tapahtua, ja entinen toimintastara ja nykyinen tuonpuoleisen poliisi Wolf Jackson (Willem Dafoe) pitää asiat aitoina.
Tim Burton istui ohjaamaan, Alfred Gough ja Miles Millar kirjoittivat käsikirjoituksen ja kaikki soveltuvat näyttelijät raahattiin takaisin kameran eteen tuomaan kiireisen byrokratian pyörittämä, saksalaisen ekspressionismin muovaama ja vaihtelevilla määrillä murjottujen kalmojen kansoittama tuonpuoleinen olemassaoloon. Meno on melkoisen kahkoa. Sarkastinen kahkoperheen skeptikko saa omaehtoista oppia elävien ja kuolleiden välisen rajan hataruudesta, eivätkä kaikki sille välille jääneet ole välttämättä hyväntahtoisia. Ei siis liene yllättävää, että Lydia joutuu pyytämään omalla piilottelumatkalla olevan Betelgeusen (yksi) apua ja Isä Damien (Burn Gorman) rekrytoidaan hoitamaan kesken jäänyt muodollisuus. Vajaan kahden tunnin leffaan mahtuu siis iso joukko käänteitä ja yksi niistä on Jeremy (Arthur Conti).
Winona Ryder on leffan päähenkilö, sillä tämä joutuu kohtaamaan oudon ammattinsa ja menneisyytensä kirjaimellisia kummituksia ja saa vielä selvitettyä pari kesken jäänyttä asiaa. Jenna Ortega on toissijainen päähenkilö, joka saa korjattua välejään perheensä kanssa ja on samalla koko juonen punainen lanka. Catherine O’Hara on vanhempi, mutta yhä kahko Delia, joka tekee omituista taidettaan. Hän esim. käärii koko kummitustalon mustaan huntuun performanssitaiteena. Justin Theroux huokuu lipevästi ahneen ja teeskentelevän pyrkyrin niljaa koko olemuksellaan ja tätä vielä alleviivataan isosti. Arthur Conti toimittaa pienen, mutta painavan roolin. Tuonpuoleisesta kotoisin olevat tyypit ovat staattisia, mutta se ei haittaa jokaisen ollessa silkkaa A-luokan hupitimanttia. Michael Keaton revittelee ikävuosia pilkkaavalla ylienergisyydellä ja häneen maskeerauksensa on niin mädän homeinen, että sen voi jopa haistaa. Willem Dafoe ilmiselvästi nauttii tilaisuudesta olla toimintastaran parodia ja omien stunttien hinta ei häntä masenna, vaikka joutuukin käyttämään lunttilappuja värikkäiden ohjeiden selittelyyn. Monica Bellucci on aavemaisen kolkko kummitus, jonka historia elokuvan nimibiomanaajan kanssa on pitkä ja tämä kantaa kaunaa.
Pitkään hyllyllä odotellut Beetlejuicen (kaksi) jatko-osa pitää nimimörön tiukasti merkittävänä ja omaa etuaan ajavana sivuhahmona. Sen vastapainona on useampi kuin yksi lipevästi kiero niljake. Visuaalisesti leffa on silkkaa timanttia, vaikka hyvinkin graafisten vammojen aiheuttamilla vaivoilla ei niin rankasti mässäillä. Ne saa paikattua niittipyssyllä. Efektit tasan tarkkaan loikkivat huomaamattomien ja alleviivatun muovisten välillä ja se on takuulla tarkoituksellista. Pitkä aika ei ole nakertanut byrokraattisen paperisodan runnoman tuonpuoleisen viihdearvoa ja Beetlejuice Beetlejuice (meni neljään, joten kolmatta ei lasketa) ei myöskään ole liiallisen vakava elokuva. Lyhyesti sanoen biomanaajan kanssa tekemisissä oleminen johtaa monenlaiseen koettelemukseen ja meiningin käynnistyttyä se ei laannu ennen lopputekstejä. Uuseampi kuin yksi naurunröhähdys pääsee ilmi – pääasiassa nimiroolihahmon tehdessä jotain pähkähullusti kieron nerokasta. Kyseessä ei ole mikään elokuvataiteen suurin dramaattis-koominen saavutus, mutta leffa tarjoaa sekapäisen surrealistista hupia, komean vinoa kuvastoa, juonen edellisen oikeuttamiseen ja lisäksi: discoa kuolleempaa asiaa on vaikea löytää.
