Sieltä hän saapuu jälleen kerran, keskelle arjen kaaosta ja laittaa lapsiperheen asiat kuntoon kuin vain hyvä lastenhoitaja voi. Maija Poppanen -musikaalin jatko-osa, Maija Poppasen paluu pyrkii jatkamaan tarinaa lähes saumattomasti siitä, mihin vuosikymmenten takainen klassikko sen jätti. Haastetta tästä ei selvästikään ole puuttunut: vuoden 1964 leffaa luoneet tekijät on pitänyt korvata ja tehostetekniikka on erilaista, mutta kaiken pitäisi silti olla sekä samankaltaista että 2010-luvulle sopivaa.
Disneyn valinta jatko-osan ohjaksiin oli tällä erää Rob Marshall. Myös satumaisen Sondheim-musikaalitulkinta Into the Woodsin ja sähäkän Chicagon takaa tunnettu mies oli osuva valinta tehtävään, sillä hänen voi melkein väittää profiloituneen musikaaleihin. Harvalla muulla nykyohjaajalla on filmografiassaan edes yhtä kyseisen genren teosta.
Tietynlaista varman päälle pelaamista on aistittavissa myös elokuvan roolituksessa. Emily Bluntilla on samanlainen kyky ilmentää yhtä aikaa englantilaista topakkuutta ja lähes suloista eleganssia kuin edellisellä Poppasella, eli Julie Andrewsilla. Letkeä boheemius, jota alkueräisessä elokuvassa edusti Dick Van Dyken tulkitsema Perttu- alias Bert-nuohooja, on jatko-osassa jaettu kahdelle hahmolle. Näistä ensimmäistä, aikuiseksi varttunutta Mikko eli Michael Banksia näyttelee niin ikään brittiläinen Ben Whishaw, ja toista, Van Dyken tapaan ei-englantilainen mutta samantapaista aksenttia nuohooja Jackina hakeva Lin-Manuel Miranda.
Whishaw’n tehtävä on siinä mielessä epäkiitollinen, että hänen odotetaan tässä roolissa tekevän lihaksi alkujaan melko nyanssittomana pikkupoikana kuvattu Michael. Maija Poppasen paluussa Michael on itse kahden lapsen isä ja yksinhuoltaja, joka värisee isojen valintojen edessä kuin ruohonkorsi tuulessa, ellei hänen siskonsa Jane (Emily Mortimer) ole sanomassa, mitä tehdään ja miten. Koska Janekaan ei pysty kaikkeen, isoon pulaan itsensä ja jälkikasvunsa ajanut Michael voi pelastua vain ihmeen kautta. Ja kas, deus ex machina: Maija Poppanen laskeutuu tuulenpyörteen muassa katsomaan, että Banksien perhe voi nukkua tulevatkin yönsä rauhassa.
Siinä missä Emilyt Blunt ja Mortimer ovat löytäneet hahmojensa ytimet hienosti, ja Hamilton-stara Lin-Manuel Miranda saa revitellä vähän kaikkien tukena musikaalinumeroissa, Whishaw on roolissaan ajoittain kuin eri taajuudella. Kyse ei ole siitä, että hän olisi huono näyttelijä. Esim. Paddingtonina hän on luonteva, James Bondin sidekickina sopivan hassu ja viimevuotisessa This Is Going to Hurt -sairaalasarjassa aidosti koskettava. Tämän elokuvasarjan melko konservatiivisessa maailmassa Whishaw’n Michael näyttäytyy jopa toivottoman modernina eläjänä, sellaisena, joka ei tule kestämään uutta koetusta, jos Poppanen hänen perheensä jättää.
Kun viimeinenkin leffan lauluista on laulettu ja tansseista tanssittu, katsojalle pitäisi jäädä iloinen mieli. Maija Poppasen paluun lopulla iloa varjostaa kuitenkin kaksi seikkaa: ajatus Banksien ehkä viimeisestä onnellisesta kohtaamisesta ja haikea tietoisuus siitä, että sekä Banksien kärttyisää amiraalinaapuria näytellyt David Warner (s. 1941) että puiston ilmapallorouvana nähtävä Angela Lansbury (s. 1925) nukkuivat molemmat pois vuonna 2022. Leffan kolmas veteraani, Bert-nuohoojan sijasta tässä vanhaa mutta notkeajalkaista pankkimiestä näyttelevä Dick Van Dyke (s. 1925), saattaisi jaksaa vielä kolmanteenkin Maija Poppanen -elokuvaan, jos Disneyllä sellaista satsausta harkittaisiin.
