-Mies saa antaa karjansa laiduntaa missä huvittaa, sanoohan sen jo lakikin!
-Juu, mutta täällä se ei laidunna, me ei nääs tykätä avolaiduntajista.
-Kuule enpä nakkaa skeidaakaan sun mielipiteistäs.
-Kannattais kyllä perääntyä hyvän sään aikana.
-Peräänny ite, meiän karja laiduntaa nyt tässä.
-No ei todellakaan laidunna.
-Tasan laiduntaa.
-Me tapetaan teidät!
-Kuule antaa tulla vaan, niin kauan ko mussa ja kaverissa vielä henki pihisee, niin te likaiset irlantilaiset karjaparonisiat saatte yrittää sortaa meitä rehellisiä amerikkalaisia übermenschpunaniskajuntteja niin paljon kuin haluatte, mutta mehän tapellaan vastaan! Sillä nääs, aiomme tässä perustaa Kansallisen kivääriliiton joka takaa meille oikeudet aseenkantoon, että voimme puolustaa itseämme ja karjaamme!
-Että osaat olla itsepäinen jätkä, mutta niin olen mäkin. Tämä kylä ei ole tarpeeksi iso meille kaikille. Mutta koska olen paha irlantilainen sortaja, en taistele itse, vaan hommaan palkkamurhaaja-armeijan.
-Niinpä tietysti. Minäpä taistelen itse, mutta haen myös ystäväni George Bushin (arvaatte varmaan kenen isoisoisä on kyseessä?), hän on todella älykäs miestenmies Texasista, ja auttaa minua sortajia vastaan!
-Saamarin taipumattomat uljaat cowboyäijät, missä taistelemme?
-Kylänraitilla huomenna. Ole paikalla.
Suunnilleen noin se menee, siis dialogi tässä elokuvassa. Tottakai mukaan mahtuu myös äärettömän kökköä rakkaustarinaa Costnerin ja Annette Beningin välillä, mutta pääpointti on tuossa. Muutama avolaiduntajakarjapaimen saapuu kylään, ja pahat antiamerikkalaiset karjaparonit alkavat pätemään. Ja siitähän ei muuta seuraa kuin räiskettä. Kylässä on tietysti myös kaunis, ylpeä ja älykäs sinkkunainen, joka auttaa toista, nuorenpaa ja rentunpaa karjapaimenta löytämään hyvät puolensa ja unohtamaan menneet ja jne. Ja kun taistelun aatto sitten koittaa, jää nainen jännittämään, palaako tämä sankarillinen ukko palasina vai elossa? Jännääkö? Dramaattistako? Ennalta-arvaamatontako? Not.
Costner on Costner. Muutaman kerran Kevin-Poju on onnistunut hyvin, ja joskus taas mokannut pahasti. Tällä kertaa hän on mokannut pahasti. Ohjaus tökkii, muttei nyt ole aivan sukasta. Kameran edessä mies taas on järkyttävän pökkelö. Robert Duvallin suoritus on jees, ja lopun taistelukohta parhaimmillaan kohtalaista viihdettä, mutta elokuvan typerä, yltiöamerikkalainen ajatusmaailma, ennalta-arvattavuus ja surkea kässäri pilaavat pienimmätkin mahdollisuudet hyvään elokuvaan. Jos haluatte nähdä hyvän länkkärin, katsokaa vaikka se The Unforgiven, jälleen kerran.
