Suomalainen kauhuelokuva on tyylilaji, jota näkisi erittäin mielellään huomattavasti enemmän kuin sitä on tarjolla. Pois lukien muutaman alansa klassikon, on kyseisen genren edustus Suomessa käytännössä katsottuna olematon. Kauhuelokuvalle on muodostunut elokuvahistorian aikana niin vahvat stereotypiat ja kliseet, että kovin moni ei halua kyseiseen genreen koskea pitkällä tikullakaan. Kauhun mieltää katsojana nykyään aivan liian helposti lapselliseksi verellä mässäilyksi ilman mitään suurempaa sisältöä ja jos tästä virstanpylväästä pääsee yli, niin seuraavaksi törmätään vielä isompaan ongelmaan: kaikki on jo tehty. Nämä faktat mielessä pistää väkisinkin miettimään, että miksi Suomessa ei silti tehdä enempää kauhua? Koko valtio on niin täynnä mytologiaa ja kansantaruja synkkine metsineen ja järvineen, että lievällä vaivannäöllä ideoita löytyisi vaikka muille jakaa.
Karseasta nimestään huolimatta Syvälle salattu onnistuu edellä mainittuja elementtejä hyväksi käyttäen kuulostamaan paperilla sen verran hyvältä idealta, että yhden katsomiskerran se ansaitsee. Sääli vain, että kokonaisuus on niin vahvasti ryssitty, että toista kertaa ei sitten tipukaan. Suurin syy, miksi Syvälle salattu epäonnistuu, on ohjaaja Joona Tena. Elokuvan idea on hyvä, mutta kokonaisuus taitamattoman elokuvantekijän näpeissä on mitäänsanomattoman tylsä ja katsoja huomaa jossain vaiheessa keskittyvänsä mieluummin epäkohtien bongailuun kuin itse elokuvaan.
Jännityksen luomiseksi ja tunnelman ylläpitämiseksi Tena on tunkenut elokuvan täyteen yksittäisiä säikyttelykohtauksia. Muistan laskeneeni kaksi todella hyvin tehtyä ja elokuvan kannalta aiheellista säikäytystä, mutta ne kaikki loput liki sata kappaletta ovat täysin turhia. Joissain kohtauksissa sama efekti toistetaan [u]vähintään[/u] kolme kertaa putkeen. Sama toistuu elokuvan aikana sen verran monta kertaa, että katsojaa alkaa vain vituttamaan.
Elokuvan alussa kertojaääni spoilaa ison osan elokuvaa, jonka jälkeen päästäänkin itse asiaan. Krista Kosonen näyttelee asianajaja Juliaa, joka palkataan pienelle Pyhäjärven paikkakunnalle antamaan juridisia neuvoja laumalle luonnonsuojelijoita, jotka yrittävät estää kuihtuvalle paikkakunnalle saapuvan vesivoimalan rakentamista. Julian vanhemmat ovat aikanaan asuneet paikkakunnalla ja nykyään dementoitunut äiti on aikanaan pelotellut Julian vahvasti Järvenhenki-tarinoillaan. Kuten arvata saattaa, ei Pyhäjärvellä kaikki menekään niin kuin pitäisi.
Käsikirjoituksessa tuodaan esille asioita, joiden vaikutuksia olisi halunnut nähdä enemmänkin. Julia on vastaeronnut, huoltajuuskiistan keskellä elävä stressaantunut uranainen, joka yrittää epätoivoisesti samaan aikaan olla hyvä äiti 9-vuotiaalle Niko-pojalleen. Julian henkilökohtaisen elämän ongelmat sivuutetaan melkein kokonaan, vaikka niistä olisi saanut irti paljon enemmän. Koko elokuvan ajan katsoja huomaa odottavansa jonkin asteisia lunastuksia kaikille istutuksille, mitä retuperällä oleva yksityiselämä esittelee, mutta ei. Kaikki kuitataan vain sillä, että Julia on koko ajan yltiöstressaantunut.
Käsikirjoituksessa on myös niin isoja aukkoja, että niistä voisi ajaa läpi täysperävaunullisella. Jo pelkästään elokuvan loppuratkaisu perustuu aivan tolkuttoman tökerölle juoniaukolle. Pistää väkisinkin miettimään, että mitä ihmettä nämä kolme sankaria ovat tehneet käsikirjoitusvaiheessa? Eikö kenellekään tullut mieleen, että elokuvassa jätetään aivan hervottoman iso epäkohta roikkumaan ja kuvitellaan, että kukaan ei sitä muka huomaa? Kaiken järjen mukaan elokuva-ammattilaisten pitäisi huomata tällaiset asiat jossain vaiheessa ja korjata ne ennen kuin joku satunnainen elokuvissakävijä ne huomaa.
Roolitus elokuvassa on sikäli toiminut, että Kosonen on uskottava pääosassa. Julian hahmo ei ole mitenkään erityisen muistettava, mutta Kosonen tavoittaa hyvin stressaantuneen uranaisen roolin ja saa katsojan samaistumaan kokemiinsa pelkotiloihin tyydyttävällä tavalla. Myös Nikoa näyttelevä Viljami Nojonen nousee esiin sikäli positiivisena yllätyksenä, että kyseessä on aika isossa osassa oleva lapsinäyttelijä, joka hoitaa roolinsa luontevasti. Missään vaiheessa Nojosen suorituksessa ei kuule lapsille perinteistä tönkkömäisyyttä ja teennäisyyttä. Kai Lehtinen on perinteinen karismaattinen itsensä. Sääli sikäli, ettei mies roolissaan pääse revittelemään juuri ollenkaan. Muutenkin hahmojen syvällisyys jää Kososta lukuunottamatta hyvinkin vähäiselle tasolle.
Syvälle salattu on kaikesta huolimatta hyvä yritys. Joona Tena on parantanut otettaan menneistä hirvityksistään, mutta on vieläkin ohjaajana sillä tasolla, ettei näillä meriiteillä lohkea minkäänlaista muistettavaa osaa suomalaisen elokuvan historiassa. Käsikirjoitus on omaperäinen, mutta liian monen kokin hämmentäessä soppaa kompastuu omaan nokkeluuteensa. Näiden kompastuskivien vallitessa elokuva ei saavuta minkäänlaista tasoa, jonka takia sen haluaisi katsoa uudestaan.
