Wonder Womanilla oli lähes mahdoton tehtävä edessään. Batman v Superman ja Suicide Squad olivat isoja pettymyksiä lähes joka mittarilla, joten leffalla oli jo pelkästään siinä suhteessa valtavat paineet menestyä ja potkaista DCEU vihdoin menestyksekkäästi käyntiin. Samalla se on kuitenkin ensimmäinen supersankari ja jättiluokan blockbuster elokuva, jonka pääroolissa, sekä ohjaajana on nainen. Minun tuskin tarvitsee selittää miksi tämä herättää suuria tunteita tietyissä ihmisryhmissä. Hahmo oli myös vain glorifoidussa cameo roolissa Batmanin ja Supermanin myllytyksen taustalla ja ei jättänyt taakseen mitään suurempaa innostusta. Joku valopää oli jopa netin syövereissä vauhkonnut, että jos leffa floppaa, niin kukaan naisohjaaja ei enää ikinä saa ohjattavakseen yhtäkään suuren budjetin filmiä. Panokset olivat siis ainakin joidenkin mielestä valtaisat. Ilokseni voin kuitenkin julistaa, että Wonder Woman on onnistunut ja selkeästi paras tähän mennessä julkaistu DCEU elokuva.
Elokuva alkaa Dianan (Gadot) nuoruusvuosista amatsonien paratiisisaarella, jossa ei miehiä ole sotkemassa ja jättämässä pöntön kantta ylös. Elämä on siis toisin sanoen pelkkää auringonpaistetta. Heti alussa näytetään kuinka Diana vähät välittää ”ei” sanasta, vaan sitkeästi vaatii päästä osaksi soturikoulutusta. Vuosia vierii, treenaus sujuu ja ylikunnosta ei ole tietoakaan, kunnes lentokone tippuu taivaalta tuoden perässään ilkeitä saksalaissotilaita. Paratiisin illuusio särkyy hetkessä, kun Dianan lentokoneesta pelastama sotilas Steve (Pine) kertoo maailmaa turmelevasta sodasta, joka päättää kaikki sodat. Diana ei luonteelleen ominaisesti pysty vain seuramaan kauhuja sivusta, vaan lähtee Steven mukaan rymyämään ensimmäisen maailmansodan vallihautoihin. Aikaisemmat DC-leffat ovat olleet synkkiä, värittömiä ja lähestulkoon huumorittomia. Wonder Woman ei sopisi tähän muottiin lainkaan ja onneksi häntä ei siihen yritetäkään tunkea. Leffa on raikkaan värikäs ja syleilee täysin rinnoin hahmon lennokasta alkuperää. Suurimmat vitsinsä leffa repiikin juurikin siitä, kun Diana kiihkoissaan selittää Zeuksesta tai Areksesta tavalliselle kuolevaiselle. Toinen suuri huumorin lähde on luonnollisesti Dianan täysi sopeutumattomuus normaaliin maailmaan, eli jo Thor leffoista tuttu kala kuivalla maalla skenaario. Komedia oli ihan onnistunutta, eikä mitenkään päälle liimatun tai pakotetun tuntuista. Päinvastoin se kevensi leffaa juuri sopivasti ja veti suupielet virneeseen silloin tällöin.
Etukäteen suurinta porua aiheutti Gal Gadotin palkkaaminen nimikkorooliin, koska tiedäthän, hänellä ei ole suuria näyttelijäntaitoja, hahmon vaatimia lihaksia, eikä ennen kaikkea sitä suurta, painovoimaa uhkaavaa rintavarustusta. Nuo kyseiset ominaisuudet omaavia (hyviä) näyttelijättäriähän löytyy niin pirusti. Kulmikkaista kyynerpäistä valittavien internet nörttien kauhuksi Gadot kuitenkin loistaa roolissaan. Toki hänen kokemattomuutensa välillä näkyy, erityisesti draamakohtauksissa veteraaninäyttelijöiden rinnalla, mutta hänestä huokuu yllättävä ja vahva karisma. En ennen ollut edes kiinnittänyt Gadotin kauneuteen huomiota, mutta täytyy sanoa, että nyt nainen salpasi hengen. Hän onnistui jotenkin samaan aikaan olemaan helvetin seksikäs ja söpö, mutta silti uskottava taistelija ja minulla ei ollut leffan loputtua epäilystäkään, etteikö hän olisi suuri soturijumalatar. Hahmona Diana on naiivi, maailmaa mustavalkoisin, paha ja hyvä lasien takaa katsova idealisti, joka ei voi olla toimimatta näkiessään vääryyttä. Hän on rakastettava ja positiivinen, kunnioitusta herättävä, mutta samalla sydämiä sulattavan suloinen, vahva naishahmo, josta kenenkään ei luulisi löytävän suurempaa narinan aihetta.
Yllättäen leffan paras puoli on Dianan ja Steven välinen suhde. Gal Gadotilla ja Chris Pinellä on sähköisää kemiaa ja heidän kohtalostaan rupesi oikeasti välittämään. Dianan mustavalkoisen ja Steven moraalisesti harmaan maailman yhteentörmäys oli hedelmällinen kontrastissaan. Tämä inhimillinen lämpö oli se elementti, mitä leffa kipeästi kaipasi ja osa-alue mikä erottaa Wonder Womanin positiivisesti muista universuminsa leffoista. Se ei myöskään luojan kiitos sorru miesten vähättelyyn, vaan kohtelee sekä Dianan, että Steven hahmoja tasa-arvoisesti, vaikka leffan maailmassa he kaikkea muuta ovatkin. Mikään raivo”feministien” manifesti elokuva ei siis todellakaan ole. Ohjaaja Patty Jenkins ymmärsi kiertää tämän sudenkuopan.
Toiminta on varsin komeaa ja se tekee Wonder Womanin kyvyille oikeutta. Siitä saa pääosin hyvin selvää ja hidastuksiakin käytetään tyylitajulla. Räimettä olisi voinut olla leffassa jopa enemmän. Elokuvan kirkkaasti paras kohtaus on, kun nainen astelee ikonisessa haarniskassaan keskelle sotatannerta. Kohtaus välittää täydellisesti hahmon perimmäisen luonteen ja se myös ampuu maaliin tunnepuolella. Kyseessä on yksi parhaista supersankarileffoissa esiintyneistä kohtauksista pitkään aikaan. Kohtaus jää varmasti hahmosta puhuttaessa ikoniseen asemaan ja asiaksi, joka tulee jokaiselle leffasta ensimmäisenä mieleen.
Vikansakin elokuvalla on. Pahikset ovat tylsiä ja todella yksipuolisia pökkelöitä. Suorastaan liioittelevan pahoja, eivätkä istuneet leffan muuten inhimilliseen meininkiin kovinkaan hyvin.
Lopputaistelu ajautuu myös liikaa GCI-mässäilyksi, mutta mihinkään Batman v Supermanin kaltaiseen totaaliperseilyyn ei missään nimessä vajota. Efektiporno ei myöskään häirinnyt niin paljon, koska edelleenkin olin tunnepuolella leffassa mukana.
Elokuvalla on pituutta myös varsin kiitettävästi, mutta silti tuntuu, että puolivälin tienoilla leffalla tulee hirveä kiire eteenpäin. Samoihin aikoihin kuvioihin pamahtaa myös muutama täysin turha sivuhahmo, joiden olemassaololle ei lopulta ollut mitään perustelua. Tämä aika olisi ehdottomasti pitänyt käyttää onnettomien pahisten syventämiseen.
Elokuva ei missään nimessä ole täydellinen sarjakuvaleffa, ei edes lähellä, mutta se on lämminhenkinen, inhimillinen ja näyttävä spektaakkeli, joka esittelee meille todellisen supersankarin. Vioistaan huolimatte leffa ampuu napakympin siinä tärkeimmässä, eli nimikkohenkilössään. DC:n elokuvaniversumin ensimmäinen oikeasti onnistunut elokuva, jossa on vanhoille seikkailuelokuville ominainen fiilis, mutta se ei unohda antaa hahmoilleen tilaa hengittää ja kasvaa. Gal Gadot on Wonder Woman. Taisin rakastua.
