Ihmeperhe on Pixarin kuudes pitkä animaatioelokuva, joka ilmestyi vuonna 2004. Ainakin minulle se on osa Pixarin parasta aikakautta 2000-luvulla, jolloin studio kehitti mainettaan kunnianhimoisena ja perinteisiä animaation kaavoja rikkovana studiona mm. sellaisten elokuvien kuin Nemoa etsimässä ja Wall-E kautta. Englanninkielisessä versiossa ääninäyttelijöinä on muun muassa sellaisia varsin koviakin nimiä, kuten Samuel L. Jackson, Holly Hunter ja Jason Lee. Myös ohjaaja Brad Bird käy pihisemässä varsin piristävästi muotisuunnittelija Eiran roolin.
Ihmeperheen päähenkilö on herra Ihme, alter egoltaan Ilu Vaara (engl. Craig T. Nelson). Kaikki menee loistavasti, pahisten nappaaminen on mahtavaa ja naimisiinkin on menty supersankarinaisen, Rajattoman, (engl. Hunter) kanssa. Yhtäkkiä kaikki muuttuu, kun herra Ihmeen epäonnisten sattumusten myötä poliitikot päättävät kieltää supersankarien toiminnan. Superien on alettava elää siviilielämää. Varsinainen tarina tapahtuu 15 vuotta superien hyllyttämisen jälkeen. Keskiössä on Ilu, joka elää tavallista elämää Rajattoman sekä kolmen supermuksun kanssa. Ilu käy tylsässä työssä ja haikailee sankariaikoja. Eräänä päivänä hän saa herra Ihmeelle suunnatun työpyynnön, ja niin salainen sankaritoiminta voi jatkua.
Kun 10-vuotiaana katsoin Ihmeperheen ensimmäisen kerran, oli elokuva jotakuinkin viihdyttävin, jännittävin ja muutenkin siistein elokuva, mitä olin siihen mennessä ikinä nähnyt. Se olikin ehkä ensimmäinen näkemäni toimintaleffa mahdollisesti laukaisten ensimmäistä kertaa teini-iän actionfilmifanitukseni. Myös dvd:ltä Ihmeperhe tuli nähtyä monta kertaa ja samalla sen merkitys yhtenä lapsuuteni tärkeimmistä elokuvista kasvoi. Ihmeperheestä tuli minulle se, mitä Toy Story on useimmille: lapsuuden hurjin seikkailu huikeiden hahmojen kanssa.
Viitisen vuotta sitten katsoin kyseistä dvd:tä viimeistä kertaa pitkään aikaan. Syytä en osaa sanoa; leffa ei käynyt tylsäksi enkä kokenut sitä lapselliseksi, mutta Ihmeperheen kuten monien muidenkin lapsuuden suosikkileffojen katselu vaan jäi vähemmälle. Muutama viikko ennen tämän arvostelun kirjoittamista, kun elettiin maaliskuuta 2014, olin kuitenkin alkamassa katsoa leffan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Elokuvamakuni oli kokenut suoranaisen mullistuksen sitten edellisen katselun, joten on myönnettävä, että hieman jännitin tulisinko enää saamaan samanlaisia fiiliksiä kuin lapsuudessa.
Riemastuksekseni Ihmeperhe ei ollut vain yhtä mahtava kuin aiemmin, vaan se tarjosi aivan uusia ulottuvuuksia, joita ei osannut vielä nuorempana rekisteröidä. Myös se, että minulla oli tällä kertaa vertailukohtaa muihin supersankarielokuviin toi uuden näkökulman katseluun. Oli ilo todeta, ettei Ihmeperhe tosiaankaan ole mikään pinnallinen toimintamättö, vaan taitavasti rakennettujen ja syvennettyjen henkilöiden ja heidän ongelmiensa ja suhteidensa ansiosta se vakuuttaa myös draamapuolella. Lisäksi erilaiset viittaukset toisiin elokuviin olivat riemastuttavia. Katsoin Ihmeperheen nyt ensimmäistä kertaa englanniksi ja voin suositella muille samaa. Vaikka suomalaiset näyttelijät hoitavat työnsä hienosti, eivät kaikki intonaatiot ja vitsit taivu käännettynä täysin vaivattomasti.
Ihmeperhe on juoneltaan ja tarinaltaan varsin omintakeinen tapaus niin animaationa kuin supersankarielokuvanakin. Elokuva jakautuu karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee eläköityneen supersankarin arjen murheita, toinen paluuta sankariuteen. Tapa, jolla arkea kuvataan alkupuoliskolla, on varsin harvinainen kummallekin elokuvan lajityypeistä. Animaatioissa harvemmin nähdään, että tempoa pudotettaisiin näinkin paljon vain hahmojen kehittämisen takia. Ei pelätä näyttää Ilun karua työarkea verovirastossa tai perheen yhteistä päivällistä ja sen arkisia riitoja.
Sen sijaan supersankarileffan näkökulmasta Ihmeperheen tapa kuvata supersankarin arkea yhtä merkittävänä osana elämää kuin sankarielämä itse on suorastaan poikkeuksellinen. Yleensä alter egot kuvataan supersankariroolin rinnalla mitättömiksi, kuten Batmanissa tai Supermanissa, tai kuten esimerkiksi Spidermanin tapauksessa, sen vastakohdaksi. Kaikissa tapauksissa ne tuntuvat lähes tulkoon eri hahmoilta. Ihmeperheessä sen sijaan on yksi herra Ihme, jonka päätökset sankariasussa vaikuttavat yksityiselämään ja toisin päin.
Alkuosa toimii ikään kuin lämmittelynä toiminnalliselle loppupuolelle. Hahmoja syvennetään, jotta toiminnassa ei tappelisi vain sieluttomia hahmoja. Nyt tappelijoina on perheellinen sympaattisia supersankareita, joiden henkilökohtaisetkin ongelmat ovat tuttuja myös katsojille. Tätä toki korostaa vielä se seikka, että kaikki pahikset loistavaa pääpahista, Syndroomaa (engl. Lee), lukuunottamatta näyttävät harmaissa uniformuissaan täysin samanlaisilta.
Hahmot ovatkin se alue, jossa Pixar on aina ollut erinomainen. Ihmeperheessä jokainen merkittävä sivuhenkilökin on taiten suunniteltu ja tehty, ollen ominaisuuksiltaan juuri sellainen kuin rooli elokuvassa edellyttääkin. Ihmeperheessä oma suosikkini on ehdottomasti muotisuunnittelija Eira (engl. Bird), joka aikaisemmin tuli toimeen suunnittelemalla supersankarien pukuja. Hän on pieni mutta pippurinen, energinen ja sähäkkä iäkkäämpi naisihminen, josta kieltämättä tulee mieleen Pikku-Myy; varsin odottamaton hahmo, joka periaatteessa on jopa täysin tarpeeton koko elokuvalle.
Juuri naishahmojen toimivuuteen tuli muutenkin kiinnitettyä huomiota tällä viimeisimmällä katselulla. Rajaton on siviilissä tomera kotiäiti; vahva naishahmo, joka on ikään kuin tasapainona poikamaiselle herra Ihmeelle. Hän osoittaa myös rohkeutta ja vastuullisuutta tarttumalla sankariasuun vasta, kun tarve on kasvanut välttämättömän suureksi. Ihmeiden tytär Ilona on toinen tarinan keskeinen naishahmo. Hän on teini-ikäinen tyttö, jolla on tavallisia ikäryhmänsä ongelmia. Hänellä on supervoimia – näkymättömyys ja kyky luoda voimakenttiä – muttei lupaa käyttää niitä. On lähes tulkoon nerokasta, miten Ilonan tuskailu voimakenttien luonnissa rinnastuu tämän muihin teini-iän kriiseihin.
Pixar on aina Pixar, joten yksi hauska osa Ihmeperhettäkin ovat erilaiset elokuvaviittaukset. Tämä on luonnollisesti osa-alue, josta osasin nauttia lähinnä viimeisimmällä katselulla. Ihmeperheen viittaukset eivät kohdistu niinkään muihin supersankarileffoihin, vaan enimmäkseen toimintarainoihin. Bondeista on lainattu paljon, erään kohdan uskon olevan puolestaan Starship Troopersista. Nerokkain lainaus on kuitenkin kolmannesta Die Hardista. En paljasta muuta kuin sen, että sekä Die Hardissa että Ihmeperheessä Samuel L. Jacksonin hahmo on kyseisessä kohtauksessa samankaltaisessa tilanteessa.
Sisällön lisäksi toki myös ulkokuori on Ihmeperheessä erinomaista. Ihmeperheen soundtrack on alusta asti ollut yksi kaikkien aikojen lemppareistani. Bond-henkinen toimintaa uhkuva musiikki on jo sinällään yksi syy rakastaa Ihmeperhettä. Visuaalisesti kuva on todella monipuolista; joka kuva on täynnä värikkäitä yksityiskohtia ja animointi on kautta linjan huippuluokkaa. Tyylilajina animaatio sopii Ihmeperheeseen siitä huolimatta, että sen voisi hyvin tehdä myös näyteltynä. Kokonaan CGI:llä tehty kuva vie huomiota erikoistehosteilta, animoitujen hahmojen ansiosta säästytään myös noloilta lapsinäyttelijöiltä. Pixar on myös tässä elokuvassa onnistunut loihtimaan hahmoihin elämää pikselimössön päälle.
Viisi vuotta sitten pidin Ihmeperheestä valtavasti. Nyt, vuonna 2014, pidin siitä – jos mahdollista – vielä enemmän. Tuomalla esiin historiani tämän elokuvan kanssa halusin osoittaa vääräksi sen harhakuvitelman, että Ihmeperhe – sen enempää kuin mikään muukaan Pixarin elokuva ehkä Autoja lukuunottamatta – olisi varsinaisesti lastenelokuva. Pixar on alusta asti profiloitunut kokoperheenelokuvien tekijäksi. Sen elokuvissa on aina ollut lapsuuden ohittaneita ihmisiä naurattavia vitsejä ja hauskoja viittauksia toisiin elokuviin. Kokoperheenelokuva Ihmeperhe on siinäkin mielessä, että selkeästä toimintakonnotaatiostaan huolimatta se ei ole vain pojille suunnattu. Hyvin tehtyjen naishahmojen ansiosta myös tytöille löytyy tarttumapintaa katseluun. Perheen pienimmille elokuva lienee liian väkivaltainen.
Oivallinen loppukohtaus päättää Ihmeperheen tyylikkäästi. Elokuvan tribuuttihenkisyys ja tyylittely kiteytyvät supersankarien pukiessa maskit ylleen. Samassa paketissa on vähän Bond-meininkiä, supersankareita, Pixarin laatuanimaatiota – ja tämä on vasta pintaraapaisu. Voiko tästä edes mennä viihdyttävämmäksi?
