Pelkoa siitä että synnyttää hirviön, kutsutaan teratophobiaksi. Olen aina pitänyt tätä fobiaa jokseenkin järkeenkäypänä, uuden ihmisen luominen käytännössä tyhjästä voi ajatuksena olla melko ahdistava ja pelottava. Kyseistä pelkoa ei ole juuri elokuvissa käsitelty, mutta Vincenzo Natalin elokuva Splice käy lähellä. Potentiaalia teratophobian käsittelemiseen olisi ollut. Sama pätee myös eettisiin kysymyksiin oikeasta ja väärästä, ja siitä mikä on tulos kun ihminen päättää leikkiä jumalaa. Potentiaalia olisi voinut ollut vaikka mihin.
Elsa Kast (Sarah Polley) ja Clive Nicoli (Adrien Brody) ovat menestynyt geenitutkija-pariskunta, jotka onnistuvat kokeissaan yhdistämään eri eläinlajien DNA:ta ja kehittämään täysin uusia olentoja. Olennoista innostuneena pariskunta päättää tehdä jotain vielä villimpää ja epäeettisempää; yhdistää eläinten ja ihmisen DNA:ta. Lopputuloksena syntyy Dren; epämuodostonut sekasikiö, joka vaikuttaa elämänsä ensimmäisellä taipaleella niin kärsivältä ja kieroutuneelta, että Clive haluaisi eliminoida koko otuksen. Äidinvaistoinen Elsa haluaa kuitenkin seurata otuksen kasvua ja pari päättää kasvattaa sen omalaatuisena adoptiolapsenaan. Ja yllätysyllätys, hirviöhän siitä tulee. Tai ei ihan. Ihmistä huomattavasti nopeammin kasvava Dren ei ole niinkään hirviö, vaan enemmänkin moraalikäsitysten puutteessa elävä tuholainen ja kuva luojiensa kierouksista.
Näistä lähtökohdista tarina kuulostaa vielä hyvältä, ja elokuvan toimiva ensimmäinen puolisko lähenteleekin teemoissaan jopa David Lynchin loistavaa Eraserheadia, vaikka huomattavasti mainstreamimmalla tavalla tietysti. Mutta puolivälin jälkeen lässähtää ja lujaa. Sen vielä uskon, että niljakkaasta suonimöntistä voi kehittyä neliraajainen ja kaksisilmäinen, ihmismäinen olento, mutta se, että teini-ikään päässeellä olennolla on nypityt kulmakarvat ja ripsiväriä, ei mene läpi. Vauva-ajan Dren on ahdistava ja kuvottava, mutta samalla saa hellyyden tarpeessaan myötätunnon puolelleen. Aikuinen Dren on… kaunis. Meikattu, hyväkroppainen nainen. En olisi uskonut että sanon näin sci-fileffan sekasikiömonsterista, mutta se on! Kauneudenkin olisin ehkä antanut anteeksi, jos loppua ei oltaisi mokellettu niin nolosti. Mielenkiintoiset moraalikysymykset sössitään aivan turhaan Drenin överiksi vedetyllä teini-iällä ja kiukuttelulla. Siinä vaiheessa kun mukaan sotketaan seksiä, silpomista ja muuta perinteistä kauhuleffakamaa, minut on katsojana menetetty. Kliseisiin sortumisen jälkeen loppuratkaisu on valitettavasti sellainen kuin odotinkin, ja toivomani eettinen vavahdus jää kokematta.
Hukatusta potentiaalista huolimatta elokuvassa on hetkensä. Polley ja Brody tekevät varmat suoritukset ja saavat kemioillaan sisäisen tarinan toimivaksi, vaikkei mitään suuria hahmonkaaria sinänsä nähdäkään. Myös Dren monine eläimellisine muotoineen on välillä vaikuttava näky, vaikka turhat meikkaukset ja mekkoihin pukemiset visuaalisuuden uskottavuutta vesittävätkin. Jotenkin en haluaisi heittää toivoani Vincenzo Natalin suhteen, jo esikoisohjaus Kuutio (Cube, 1997) teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Kyllä tässä oikeaan suuntaan ollaan menossa vaikka raide onkin vielä väärä. Splicesta jää loppupeleissä sellainen olo, että kliseinen lopetus on tehty ennen kaikkea mielisteleväksi mässäilyksi, ei sellaiseksi millä olisi todellista sisällöllistä arvoa. Jää mietittymään onko tämä todella se elokuva minkä Natali halusi tehdä, vai onko pyrkimyksenä kuitenkin miellyttää jotakuta; massayleisöä, tulevien leffojen rahoittajia tai levittäjiä?
Ensi kerralla kuuntelet Vincenzo vain itseäsi etkä yritä miellyttää ketään, jooko?
