Herkkä tulevaisuuden visio ja aikamme satu jota tullaan tulkitsemaan ja ihailemaan vielä vuosikausia.

Monty Python-poppoosta tuttu satusetä Terry Gilliam on menestynyt loistavasti myös Pythoneiden jälkeisellä soolourallaan. Taino, suhteellisen loistavasti, kaikki hepun työt kun eivät ole ihan perinteisiä mainstream-kassamagneetteja ja kaikki teokset eivät ole päässeet edes valkokankaalle saakka (kts. Lost In La Mancha). Miehen ehdottomasti parhaan työn, Brazilinkin kohtalo oli pitkään vaakalaudalla ja Gilliam joutui taistelemaan kynsin hampain tuotantoyhtiöiden kanssa saadakseen teoksensa julki haluamassaan muodossa. Fyysisestä rasituksesta (henkisestä puhumattakaan) huolimatta taistelu kannatti, sillä Brazil on loistava elokuva, herkkä tulevaisuuden visio, aikamme satu jota tullaan tulkitsemaan ja ihailemaan vielä vuosikausia.

Jokainen Orwellinsa lukenut tunnistaa heti Brazilin miljöön (omakseen?). Eletään maailmassa jossa kaikkea ja kaikkia hallitsee salaperäinen Taho, jonka aikeista ei välttämättä edes Taho itse ota selvää. Yksilönoikeudet ja sananvapaus eivät juuri ole muodissa, raikkaanväriset putkistot kylläkin. Sitten on Sam (Jonathan Pryce), tavallinen konttorirotta joka raataa tuhansien kaltaistensa lailla niska limassa arkistolabyrinteissa päivä toisensa jälkeen muurahaiskeon seassa – paetakseen unelmiinsa. Jokainen mieshän haluaa Samin lailla olla puhdassieluinen ritari, joka valkoisella ratsullaan pelastaa neitokaisen pulasta. Vaan miten Samin käykään kun unelmat ja todellisuus alkavat sekoittua keskenään kohtalokkaalla tavalla?

Kuten jo todettua, Brazil ammentaa visionsa pitkälti Orwellin klassikkoteoksesta Vuonna 1984, mutta on kaikkea muuta kun suora filmatisointi teoksesta. Gilliam on kirjan lähtöasetelman pohjalta rakentanut ”perinteisen” tarinan yhden miehen taistelusta Systeemiä vastaan ja soppaa on höystetty astetta traagisemmalla Python-huumorilla, ”klassisella” rakkaustarinalla sekä mitä absurdeimmilla visioilla 50-lukumaisen ulkoasun omaavasta tulevaisuuden (tainoh, menneisyyden) teknologiasta, jonka kaatuminen itse asiassa käynnistää koko kohtalokkaan ketjureaktion. Tärkeänä, pohdintaa herättävänä teemana toimii myös joutavan, nykyaikana jopa saksalaiset mittasuhteet saavuttaneen byrokratian vastustaminen. Lyhyesti: pienen ihmisen järki ja tunteet tässä suuressa, epäinhimillisessä maailmassa joka on kiinnostunut vain tuotantokyvyn ylläpidosta. Sekä tietysti rakkaus, joka läpäisee vaikka harmaan kiven. Ahdistavasta mutta tärkeästä sanomasta huolimatta hommaa keventävät (onneksi) pikimustan satiirin lisäksi Gilliamin nerokkaasti viljelemät viittaukset elokuvaklassikoihin aina Casablancasta Panssarilaiva Potemkiniin.

Jonathan Pryce on elämänsä roolissa Samina, miehenä johon kaikkien on helppo samaistua. Jokainen meistähän on joskus perin itsekkäästi paennut kylmää todellisuutta omiin unelmiinsa, vaikka sitten ”naiiveihin” ritari- ja prinsessafantasioihin. Ja unelmiahan ei kukaan voi ryöstää, ei edes maailman mahtavin sotilasmahti. Viimeaikaiset sodat ja väkivallanteot eri puolilla maailmaa tekevät täten Brazilin humanistisesta sanomasta yhä ajankohtaisemman, mitä se todennäköisesti onkin siihen asti kunnes jokaisella olennolla pallollamme on omat oikeutensa sekä sanojen- ja tekojenvapaus. Mikä ei valitettavasti taida tapahtua omana elinaikanani, eikä välttämättä edes jälkeläisteni elinaikana. Brazil luo kuitenkin ”itsekkäästi” uskoa ja toivoa yksilölle, ja tähän Jonathan Prycen loistava roolisuoritus sopii kuin tupee Mauri Pekkariselle. Muista roolitöistä voisi mainita mm. Robert De Niron veikeän roolityön salaperäisenä putkiasentajarikkurina, Michael Palin valtion virkamiehenä jolla ei taida olla ihan puhtaita jauhoja pussissaan sekä Kim Greist mystisenä ”Femme Fatalena” joka kääntää päähenkilön kohtalon vallan ylösalaisin.

Gilliamin tragikoominen taistelu elokuvansa sanoman puolesta oli jo sinänsä oman elokuvan arvoinen. Hollywoodin isot herrat eivät ymmärtäneet rainan unenomaista tyylittelyä, tulkinnanvaraisesta loppuratkaisusta puhumattakaan. Täten teoksesta leikattiin häpeilemättä jenkkimarkkinoille n. 20 minuuttia lyhyempi versio, joka perinteisen ”häpiend”-loppuratkaisun kera ei tehnyt lainkaan oikeutta Gilliamin visioille, mikä johti siihen että ohjaaja sanoutui täysin irti tästä leikkauksesta. Teoksen ilmestyttyä kriitikot olivat (oikeutetusti) haltioissaan mutta kansa ei ymmärtänyt teosta, ja äänesti lompakollaan. Ajan kuluessa Brazil on kuitenkin saavuttanut sen arvostuksen, minkä se puhtaasti ansaitsee. Tekijät ylittivät itsensä luomalla kauniin, aidosti koskettavan sadun joka on paitsi ylistys humanistisuudelle, rakkaudelle ja haaveille, myös elokuvataiteen riemuvoitto. Tällaisia elokuvia ei tehdä enää. Ja sekös ketuttaa.

Then, tomorrow was another day
The morning found me miles away
With still a million things to say
Now, when twilight dims the sky above
Recalling thrills of our love
Theres one thing Im certain of.
Return I will to old Brazil…