Maailmassa sattuu ja tapahtuu välillä ihmeellisempiäkin asioita. Miettikääpä esimerkiksi tätä: ennen Jose Mojica Marinsin Keskiyöllä otan sielusi -klassikkoa Brasiliassa ei oltu tuotettu ainuttakaan kauhuelokuvaa. Marinsin uhkarohkea kokeilu kuitenkin läväytti tulvaportit kertaheitolla auki myöhemmille yrittäjille sekä tietenkin itsenäiseksi kulttihahmoksi yhdessä yössä nousseelle ”arkku-Joelle” itselleenkin. Menestykselle oli ehdottomasti saatava jatkoa, ja sellaista myös saatiin kolmisen vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen, tällä kertaa tuotantoarvotkin saatiin hilattua likemmäs keskimääräistä kansainvälistä tasoa. Selvästi tekijät elättelivät mahdollisuutta murtautua tällä teoksellaan myös Pohjois-Amerikan ja Euroopan markkinoille – harmittavasti makoisaa kulttistatusta kummempaa ei Zé do Caixão ainakaan toistaiseksi kummassakaan ole saavuttanut.
Jose Mojica Marins iskee heti katsojaa palleaan toistamalla ensimmäisestä osasta tutun prologinsa kaikkine kauhukuvineen ja monologeineen, mutta tällä kertaa steroideilla pumpattuna. Pelkästään alkutekstit imaisevat katsojan täysillä mukaansa salaperäisen haudankaivajan ihmeelliseen maailmaan, eikä armoa anneta jatkossakaan. Ensimmäisen osan lopussa Zé do Caixão kohtasi loppua uhriensa aaveiden riivaamana salaman iskettyä tämän kuoliaaksi, tällä kertaa hahmo vain ilmestyy kuin tyhjästä keskelle brasilialaista pikkukaupunkia jatkamaan puuhiaan. Miten tai miksi vanha partasuti jatkaa toimiaan vielä haudan takaakin, ei suotta viitsitä turhan tarkkaan järkeillä tai auki selitellä: Zé do Caixão nyt vain on elämääkin suurempi mysteerimies ja sillä selvä.
Oikeasti Marins on viimeisten vuosien aikana vain jatkokehitellyt yksinkertaista konseptiaan vieläkin mehukkaampaan suuntaan. Enää tässä vaiheessa Zé do Caixão ei ole vain henkilökohtaisten painajaisten ja Universalin hirviöhahmojen sekasikiö, vaan mukaan on heitetty reippaalla otteella vaikutteita myös Hammer-leffoista ja Peter Cushingin tohtori Frankensteinista – jokainen Frankensteinin koston nähnyt esimerkiksi tunnistaa tarinan perusasetelman kuoleman voittaneesta antisankaripäähenkilöstä lähtien. Zé do Caixão myös suorittaa omia hämäriä kokeita lepakkolinnassaan, jää ”kiinni” ja hoiteleekin kiusalliset tilanteet mutkattomasti sanan säilänsä sekä ylivertaisen älynsä voimin. Viittauksena Frankenstein on tuhottava -klassikkoon Zé myös ahdistelee naisväkeä vaikka väkisin. Aivan lopussa kyläläiset lähtevät joukolla ajamaan haudankaivajaa takaa soihtuineen ja talikoineen päivineen samaan tapaan kuin kaikissa klassisissa Universal-leffoissa. Kaikki olennainen on siis muistettu ympätä mukaan.
Zé do Caixãon ensimmäinen tuleminen oli mitä nautittavinta b-tason rähmää, jatko-osa taas näyttää ja kuulostaa todella vakavasti otettavalta taideteokselta. Ensinnäkin: tässä elokuvassa on selkeä tarinansa, eikä vain löyhää letkaa satunnaisia irtonaisia kohtauksia. Tänä yönä valtaan ruumiisi maistuu jo alusta asti edeltäjäänsä johdonmukaisemmalta ja huolellisemmin suunnitellulta – jopa ensimmäisen osan kömpelö kuvaus on vaihtunut ammattimaisempaan jälkeen. Toiseksi: Marinsin tekemät pienet lisäykset hahmonsa elkeisiin ja persoonallisuuteen ovat mielestäni olleet huomattava askel oikeaan suuntaan. Jatko-osan Zé ei enää ole sama arvaamaton ja kaoottinen raakalainen kuin hahmon debyytissä, vaan tästä onkin kasvanut aiempaa älykkäämpi, manipulatiivisempi ja sadistisempi paha, jolle perversioitunut etiikka ja filosofia itsessään ovat vähintään yhtä olennaisia kieroumia kuin silkka seksi ja väkivaltakin.
Katsoessani Marinsin elokuvia putkeen, en malttanut olla vertailematta niitä mielessäni Hammerin Quatermass-leffoihin: Kumpikin sarja käynnistyi varsin kevyehköllä ja halvalla ensimmäisellä osalla ja nosti isompaa vaihdetta silmään heti saatuaan jalkaansa teatterien oven väliin. Molemmissa sarjoissa nimenomaan toinen osa onkin helposti kypsin ja paras kaikista. En tiedä, mitä Marinsin kohdalla lopulta kävikään, sillä mestari ei tuottanut hahmonsa seikkailuille suoraa jatko-osaa tämän jälkeen kuin vasta joskus 2000-luvulla – tällä välin toki nähtiin monia muita produktioita, joissa hahmoon viitattiin tai missä silkkipyttyinen haudankaivaja vilahti vain pienessä sivuosassa. Marinsin poistuttua keskuudestamme jokin vuosi sitten taisi samalla kadota maailmasta myös Zé do Caixão, eikä uusia sarjan osia enää melkoisella varmuudella tullakaan tekemään. Yksi kaikkien aikojen kauhuikoneista ansaitsisi mielestäni vähintään nykyistä enemmän tunnustusta myös kotimaansa ulkopuolella.
